Kuu laski paraikaa, ja sen häipyvä valo ja varhainen, kalpea päivänkoitto yhtyivät keskenään aavemaiseksi hämäräksi. Pensaat olivat pikimustat, maa tumman harmaa, taivas väritön ja iloton. Ja ylhäällä mäellä luulin näkeväni aaveita. Kolme eri kertaa tutkiessani tarkoin rinnettä näin valkoisia haamuja; kahdesti kuvittelin nähneeni yksinäisen, valkean, apinamaisen olennon juoksevan kovaa vauhtia ylös mäkeä ja kerran lähellä raunioita näin niitä kolme kantamassa jotain tummaa esinettä. Ne liikkuivat kiireisesti. En nähnyt, miten niiden sittemmin kävi. Näytti siltä, kuin ne olisivat kadonneet pensaikkoon. Päivänkoitto oli vielä himmeä, nähkääs. Minulla oli tuollainen viileä, epävarma, varhaisaamujen tunne, joka lienee teille tuttu. Epäilin silmiäni.
Itäisen taivaan valjetessa ja päivän valon alkaessa levittää eloisaa väritystään vielä kerran yli maailman, tutkin tarkoin seutua. Mutta noista valkeista olennoista en nähnyt jälkeäkään. Ne olivat siis pelkkiä hämärän haamuja. "Ne olivat varmaankin aaveita", ajattelin. "Miltähän ajalta lienevät olleet peräisin?" Sillä hupaisena juolahti mieleeni Grant Allenin kummallinen käsitys aaveista: jos jokainen sukupolvi kuollessansa jättää henkiä jälkeensä, niin maailma lopulta tulee niitä ylön täyteen. Tuon teorian mukaan niitä olisi jo ollut lukemattomia noin kahdeksansadantuhannen vuoden päästä, eikäpä ollut siis lainkaan ihmeellistä nähdä neljä yhtaikaa.
Mutta pila ei tyydyttänyt minua, ja koko aamun ajattelin noita olentoja, kunnes Weenan pelastaminen karkotti ne mielestäni. Yhdistin ne ajatuksissani jollain epämääräisellä tavalla siihen valkoiseen eläimeen, jonka olin säikähdyttänyt ensi kertaa kiihkeästi etsiessäni aikakonetta. Mutta Weena toi mieluisen vaihdoksen ajatusteni kulkuun. Yhtäkaikki ne pian ryntäisivät kimppuuni vieläkin tuhoisampina.
Luulen jo maininneeni, miten paljon kuumempi ilma vallitsi kultaisena aikakautena kuin meidän aikanamme. En voi selittää syytä siihen. Saattaapa olla, että aurinko oli kuumempi tai maa lähempänä aurinkoa. Tavallisesti otaksutaan auringon tulevaisuudessa vähitellen viilenevän. Mutta ihmiset, jotka eivät tunne sellaisia teorioja kuin nuoremman Darwinin, unohtavat, että kiertotähden on loppujen lopuksi yksitellen palattava alkukappaleeseen. Näiden loppuratkaisujen tapahtuessa aurinko loistaa uudella voimalla; saattaa olla, että joku kiertotähti jo on tullut tämän kohtalon alaiseksi. Mikä syynä lieneekään, se kuitenkin on varma, että aurinko oli paljoa kuumempi kuin se nyt on.
No, eräänä hyvin helteisenä aamuna — neljäntenä luullakseni — etsiessäni suojaa kuumuudelta ja huikaisevalta valolta suunnattoman suurissa raunioissa sen komean rakennuksen lähellä, missä söin ja nukuin, tapahtui seuraava kumma seikka. Kiipeillessäni näiden muuriröykkiöiden keskellä löysin kapean käytävän, jonka ikkunoita tukkesi pudonneet kivikasat. Ulkona vallitsevaan valoloistoon verrattuna se oli minusta alussa läpitunkemattoman pimeä. Astuin hapuillen sisään, sillä vaihdos valosta pimeään pani väritäplät pyörimään silmissäni. Äkkiä pysähdyin kuin lumottuna.
Pimeydestä katseli minua silmäpari, joka loisti ulkoa tulevan päivänvalon heijastuksessa. Vanha vaistomainen villieläinten pelko yllätti minut. Puristin käteni nyrkkiin ja katselin kiinteästi noihin loistaviin silmäteriin. En uskaltanut kääntyä. Silloin muistui mieleeni käsitykseni siitä ehdottomasta turvallisuuden tilasta, jossa ihmiskunta nyt näytti elävän. Ja sitten taas muistin tuon omituisen pimeyden kauhun. Johonkin määrin pelkoni voittaen astuin askeleen eteenpäin ja puhuin. Myönnän, että ääneni oli käreä ja ilmaisi pelkoni. Ojensin käteni ja kosketin jotakin pehmeää. Yhtäkkiä nuo silmät syöksyivät syrjään, ja jokin valkoinen juoksi ohitseni. Sydän kurkussa käännyin ja näin omituisen pienen apinamaisen olennon, joka erikoisella tavalla piti päätään taivutettuna alaspäin, ja juoksi takanani näkyvän valolaikan yli. Se törmäsi graniittimöhkälettä vastaan, horjahti syrjään ja piiloutui silmänräpäyksessä tumman varjon peittoon erään toisen rauniokasan alle.
Vaikutelmani siitä on tietysti epätäydellinen; mutta näin, että se oli väriltään likaisenvalkoinen, ja että sillä oli omituiset suuret harmaanpunaiset silmät; lisäksi oli sillä päässään ja selässään pellavanvärinen harja. Mutta, kuten sanottu, se katosi siksi nopeasti, etten voinut sitä selvästi nähdä. En myöskään voi sanoa, juoksiko se nelinryömin vaiko vain etukäpäliään hyvin alhaalla pitäen.
Hetkisen perästä seurasin sitä toiseen raunioröykkiöön. Aluksi en voinut sitä löytää; mutta jonkun aikaa oltuani tuossa synkässä pimeydessä tapasin yhden noita pyöreitä kaivomaisia aukkoja, joista olen teille kertonut, kumoon kaatuneen pylvään puoleksi peittämänä. Äkkinäinen ajatus lennähti mieleeni: olisikohan tuo olento kavunnut ilmatorvea myöten alas kaivoon? Raapaisin tulitikulla valkeata ja katsoessani alas näin pienen, valkoisen, liikkuvan olennon, joka suurin kirkkain silmin kiinteästi katsoi minua alaslaskeutuessaan. Minua värisytti. Se muistutti niin suuresti ihmishämähäkkiä! Se kapusi seinämää alas, ja nyt vasta huomasin joukon metallisia jalka- ja käsivaroja, jotka muodostivat jonkinlaiset portaat ilmatorvea myöten. Sitten tulitikku poltti sormiani ja putosi kädestäni sammuen pudotessaan, ja raapaistuani toisen oli pikku hirviö jo kadonnut.
En tiedä miten kauvan istuin tuohon kaivoon kurkistellen. Pitkään aikaan en onnistunut vakuuttautumaan siitä, että näkemäni olento oli ihminen. Mutta vähitellen valkeni minulle se totuus, että ihminen ei ollut pysynyt yksilajisena, vaan oli erilaistunut kahdeksi, selvästi toisistaan eroavaksi roduksi, että nuo minun suloiset lapseni tuolla ylemmässä maailmassa eivät olleet meidän sukupolvemme ainoat jälkeläiset, vaan että tämä vaalennut, ilettävä öinen olio, jonka olin vilaukselta nähnyt, myöskin oli kaikkien aikojen perillinen.
Ajattelin heiluvia pylväitä ja maanalaista ilmanvaihtoa koskevaa teoriaani ja aloin arvailla niiden todellista merkitystä. Mitä tekemistä tällä apinalla oli minun suunnitelmani kanssa, joka koski täydellisessä tasapainotilassa olevaa järjestelyä? Mitä sukua se oli toimettomassa rauhassa eläville kauneille ylämaailman asukkaille? Ja mitä mahtoikaan tuolla alhaalla ilmatorven juuri kätkeä? Istuin kaivon reunalla vakuuttaen itselleni, ettei missään tapauksessa ollut syytä pelkoon, ja että minun täytyi laskeutua alas saadakseni pulmallisiin kysymyksiini vastauksen. Ja samalla ehdottomasti pelkäsin alas menoa. Siinä epäröidessäni tuli kaksi kaunista ylämaailman ihmistä lemmenkisailussaan juosten auringon valaiseman nurmikon poikki varjoon. Miesolento ajoi naisolentoa takaa viskellen juostessaan kukkasia hänen ylleen.