Minun on tunnustettava, että tyytyväisyyteni ensimäisiin teorioihini itsetoimivasta sivistyksestä ja häviävästä ihmiskunnasta ei ollut pitkäaikainen. Mutta en voinut muutakaan keksiä. Sallikaa minun esittää vaikeuteni. Nuo monet suuret tutkimani palatsit olivat pelkkiä asuinpaikkoja, suuria ruokasaleja ja makuuhuoneita. En tavannut mitään tehtaita enkä minkäänlaisia työvälineitä. Ja kuitenkin näillä ihmisillä oli miellyttävät puvut, jotka varmasti aika ajoin tarvitsivat uudistamista, ja heidän jalkineensa, vaikkakin koruttomat, olivat jokseenkin mutkikkaita metallityön tuotteita. Täytyihän tuollaisia tavaroita jollakin tavoin valmistaa, eikä tuossa pikku väessä näkynyt luovan kyvyn merkkiäkään. Heidän keskuudessaan ei ollut myymälöitä, ei työpajoja eikä jälkeäkään minkäänlaisista tuontitavaroista. Kaiken aikansa he viettivät hiljaisessa leikissä, kylpivät virrassa, armastelivat puoleksi leikillään, söivät hedelmiä ja nukkuivat. En voinut käsittää, kuinka kaikki saattoi pysyä kunnossa.
Sitten palasi ajatukseni jälleen aikakoneeseen; jokin, en tiennyt mikä, oli korjannut sen valkean sfinksin onttoon jalustaan. Miksi? En kuolemaksenikaan voinut sitä käsittää. Ja nuo vedettömät kaivot sitten, nuo lepattavat pylväät? Tunsin, että minulta puuttui avain. Tunsin — miten sanoisinkaan? Olettakaamme, että löydämme kirjoituksen, jossa on siellä täällä lauseita selvällä oivallisella englanninkieliä, mutta niiden välissä on toisia lauseita, jotka ovat kokoonpannut meille tuiki tuntemattomista sanoista ja kirjaimista. Niin, juuri sellaiselta maailma minusta näytti kolmantena vierailuni päivänä vuonna kahdeksansataakaksituhatta seitsemänsataayksi!
Sain lisäksi tänä päivänä jonkinlaisen ystävän. Katsellessani muutamien pikku ihmisten kylpemistä matalikolla, tapahtui, että yksi heistä sai suonenvedon ja alkoi ajautua alas virtaa. Päävirta vyöryi melko nopeasti, mutta ei liian voimakkaasti keskinkertaisellekaan uimarille. Saatte aavistuksen näiden olioiden kummallisesta vajavaisuudesta, kun kerron teille, ettei yksikään heistä tehnyt pienintäkään yritystä tuon heikosti huutavan olennon pelastamiseksi, joka oli hukkumaisillaan heidän silmäinsä nähden.
Huomattuani tämän riisuin kiireesti vaatteet yltäni ja kahlasin virtaan alempaa tarttuen pienokaisraukkaan, jonka laahasin turvaan maihin. Vähän aikaa hierottuani hänen jäseniänsä palasi hänen terveytensä, ja ennenkuin hänet jätin, näin tyydytyksekseni hänet reippaana jälleen. Niin alhaiseksi olin tuon rodun arvostellut, etten odottanut mitään kiitollisuutta hänen puoleltaan. Siinä kuitenkin erehdyin.
Tämä tapahtui aamulla. Iltapäivällä tapasin naikkoseni — siksi häntä luulin — palatessani keskukseeni eräältä retkeilyltä. Hän otti minut riemuhuudoin vastaan ja lahjoitti minulle suuren kukkakiehkuran, joka ilmeisesti oli sidottu vartavasten minulle. Tuo olio miellytti minua. Mahdollisesti olin tuntenut yksinäisyyttä. Joka tapauksessa panin parhaani näyttääkseni, että pidin saamaani lahjaa arvossa. Pian istuimme pienessä lehdossa syventyneinä keskusteluun, jonka muodostivat pääasiassa hymyilyt. Tuon olennon ystävällisyys liikutti mieltäni aivan samoin kuin lapsen hellyys olisi tehnyt. Me ojensimme kukkia toisillemme, ja hän suuteli käsiäni. Tein samoin hänelle. Sitten yritin hiukan puhella ja sain tietää, että hänen nimensä oli Weena, mikä, vaikka en tuntenutkaan nimen merkitystä, jollakin tavoin näytti kylläkin sopivalta. Tämä oli omituisen ystävyyden alku, jota kesti viikon ja joka päättyi — kuten kohta saatte kuulla!
Hän oli aivan lapsen kaltainen. Hän halusi aina olla kanssani ja koetti seurata minua kaikkialle. Seuraavalla retkeilylläni oli sydäntäsärkevää uuvuttaa hänet ja lopuksi jättää hänet nääntyneenä ja vaikeroiden jälkeeni huutelemaan. Mutta maailman probleemi oli ratkaistava. Sanoin itselleni että en ollut matkustanut tulevaisuuteen liehitelläkseni pikku olentoa. Mutta jättäessäni hänet oli hän kovin apealla mielellä; hänen moitteensa erotessamme olivat joskus aivan raivoisia, ja luulenpa loppujen lopuksi minulla olleen yhtä paljon vaivaa kuin lohtua hänen rakkaudestaan. Siitä huolimatta hän kuitenkin tuotti minulle paljon hupia. Ajattelin että pelkkä lapsellinen hellyys sai hänet noin minuun tarrautumaan. En ollut täysin tietoinen siitä, miten paljon olin tuottanut hänelle kärsimystä jättäessäni hänet, ennenkuin jo oli liian myöhäistä. Ja liian myöhään vasta käsitin selvästi, mitä hän minulle merkitsi. Sillä tuo pieni ihmisnukke näyttämällä pitävänsä minusta ja heikolla, mitättömällä tavallaan osottamalla minusta välittävänsä herätti pian minussa saapuessani valkean sfinksin läheisyyteen, melkein kodin tunnelman. Ja minulla oli tapana etsiä katseellani tuota pientä, valkeaan ja kullanväriin verhottua olentoa, niin pian kuin olin päässyt mäen yli.
Häneltä myös opin sen, ettei pelko vielä ollut kadonnut maailmasta. Päivänvalolla hän oli kylläkin peloton ja minuun hänellä oli mitä eriskummaisin luottamus; kun esimerkiksi kerran eräänä typeränä hetkenä irvistelin hänelle uhkaavasti, hän vain nauroi. Mutta pimeää hän pelkäsi, pelkäsi varjoja ja tummia esineitä. Pimeys oli hänen ainoa kauhunsa. Tuo omituisen kiihkeä tunne pani minut ajattelemaan ja tekemään havaintoja. Huomasin silloin muun muassa näiden pikku ihmisten pimeän tullen kokoontuvan suuriin taloihin ja nukkuvan ryhmissä. Jos tunkeutui heidän luokseen ilman valoa, saattoi heidät suuren pelon valtaan. Pimeän tultua en milloinkaan tavannut yhtäkään heistä ulkona tai yksin sisällä nukkumassa. Olin kuitenkin yhä sellainen pölkkypää, että syrjäytin tuon opetuksen, ja huolimatta Weenan surkeudesta, tahdoin itsepintaisesti nukkua erillään noista uinailevista joukoista.
Pahoitin hänen mieltään suuresti, mutta lopulta hänen vanha hellyytensä minua kohtaan voitti, ja tuttavuusaikamme viitenä yönä, viimeinenkin siihen luettuna, hän nukkui pää minun käsivarrellani.
Mutta kertomukseni livahtaa pois minusta itsestäni hänestä puhuessani.
Oli muistaakseni hänen pelastamisensa edellinen yö, kun heräsin päivänkoitteessa. Olin nukkunut levottomasti ja nähnyt sellaista epämiellyttävää unta, että olin uponnut, ja että merivuokot kopeloivat kasvojani pehmeillä suurihmoillaan. Heräsin hätkähtäen kuvitellen että jokin harmahtava eläin juuri ryntäsi ulos huoneesta. Koetin saada uudelleen unenpäästä kiinni, mutta oloni tuntui tukalalta ja levottomalta. Vallitsi juuri tuo harmaa hämäränhetki, jolloin esineet paraikaa ryömivät esiin pimeydestä, kaikki on väritöntä, selväpiirteistä, mutta kuitenkin epätodellista. Nousin ja lähdin alas suureen eteiseen ja siitä kivilaattoja myöten ulos palatsin edustalle. Halusin tehdä hyveen välttämättömyydestä ja nähdä auringonnousun.