Nyt oli aika käyttää tulitikkuja. Mutta saadakseni sellaisen laatikosta minun oli laskettava Weena maahan. Tein sen ja taskuani kopeloidessani alkoi pimeydessä minun jalkaini juuressa taistelu, joka Weenan taholta kävi vallan hiljaa, morlokkien päästellessä noita omituisia kuhertavia äännähdyksiänsä. Pienet pehmeät kädet kopeloivat lisäksi takkiani ja selkääni koskettaen kaulaanikin.
Silloin kuului tulitikun raapaisu ja sähinä. Valon välkkeessä näin valkoselkäisten morlokkien lymyilevän puiden lomiin. Otin kiiruusti kamferttipalasen taskustani valmistuen sytyttämään sen niin pian kuin tulitikku sammuisi. Katsahdin sitten Weenaan. Hän makasi aivan liikahtamatta kasvot maahan päin pidellen kiinni minun jaloistani. Äkkinaisen pelon valtaamana kumarruin hänen ylitsensä. Hän tuntui tuskin hengittävänkään. Sytytin kamferttimöhkäleen ja paiskasin sen maahan; kun se särkyi ja loimusi liekkeinä karkottaen morlokit ja varjot ympäriltäni, minä polvistuin ja nostin hänet ylös maasta. Metsä tuntui olevan täynnä suuren seurueen liikehtimistä ja hyminää!
Weena näytti pyörtyneen. Nostin hänet varovaisesti olalleni ja nousin tunkeutuakseni eteenpäin, mutta silloin selveni minulle eräs kauhea asia. Liikehtiessäni tulitikkujen ja Weenan takia olin käännähdellyt ympäri moneen kertaan, ja nyt ei minulla ollut hienointakaan aavistusta, mihin suuntaan minun oli kuljettava. Saattoipa olla niinkin, että olin lähtemässä takaisin porsliinipalatsille.
Olin kylmän hien vallassa. Minun oli nopeasti ajateltava mihin ryhtyä. Päätin sytyttää valkean ja leiriytyä sille paikalle missä olimme. Laskin Weenan, joka ei vieläkään liikahtanut, turpeiselle puunrungolle, ja ensimäisen kamferttipalaseni vähetessä aloin nopeasti kerätä oksia ja lehtiä. Siellä täällä ympäröivässä pimeydessä välähtelivät morlokkien silmät kiiltokiven tapaan.
Kamferttiliekki lepatti ja sammui. Raapaisin tulta tulitikulla ja sitä tehdessäni kaksi valkoista haamua, jotka olivat lähestyneet Weenaa, syöksähti kiireisesti syrjään. Yhtä sokaisi valo siinä määrin, että se tuli suoraapäätä minua kohti, ja minä tunsin sen luitten murskautuvan nyrkkini iskusta. Olento päästi kauhun kirkaisun, hoippui jonkun matkaa ja kaatui maahan. Sytytin toisen kamferttipalasen ja jatkoin kokkopuitten keräämistä. Pian huomasin, että lehvistö pääni päällä oli kovin kuivaa, sillä sen jälkeen kun aikakoneellani olin tänne saapunut, viikko sitten, ei ollut satanut ensinkään. Niinpä minä sen sijaan, että olisin puitten joukosta etsinyt kuivia oksia aloin taitella lehviä pääni päältä. Pian olin sytyttänyt vihreistä lehvistä ja kuivista oksista pahasti savuavan valkean, joten saatoin säästää kamferttiani.
Sitten käännyin katsomaan Weenaa, joka makasi rautakankeni vierellä.
Koetin parhaani mukaan elvyttää häntä, mutta hän makasi kuin kuollut.
En voinut edes saada selkoa hengittikö hän vai eikö.
No niin; valkean savu alkoi painua minua kohti, ja siitä varmaankin johtui äkkinäinen raukeuteni. Lisäksi oli ilmassa kamfertin huurua. Valkeani ei tarvitsisi lisäämistä tunnin aikaan. Olin ponnistukseni jälkeen hyvin väsynyt ja istahdin maahan. Lisäksi oli metsä täynnä nukuttavaa hyminää, jota en ymmärtänyt. Tuntui kuin olisin vain kerran nyökännyt ja avannut taas silmäni. Mutta kaikki oli nyt pimeätä, ja morlokit olivat käyneet minuun käsiksi. Sinkauttaen luotani heidän tarraavat sormensa kopeloin kiiruusti taskustani tulitikkulaatikkoa, mutta se oli hävinnyt! Sitten he kävivät taas kimppuuni.
Hetkessä selvisi minulle, mitä oli tapahtunut. Olin nukkunut, ja valkeani oli päässyt sammumaan; kuoleman karvaus täytti sieluni. Metsä tuntui tulvivan palaneen puun hajua. Minuun tartuttiin kaulasta, hiuksista, käsivarsista ja minut kaadettiin kumoon. Oli kuvaamattoman kauheata pimeydessä tuntea nuo pehmeät oliot kasaantuneina päälleni. Tuntui siltä kuin olisin ollut hirveässä hämähäkin verkossa. Tunsin pienten hampaiden pureutuvan kaulaani. Kierähdin ympäri, jolloin käteni sattui koskettamaan rautakankea. Se antoi minulle voimaa. Ponnistauduin pystyyn ravistaen nuo ihmisrotat yltäni ja kangellani iskin siihen suuntaan, missä arvelin heidän kasvojensa olevan. Tunsin lihojen ja luiden mehevästi murskautuvan iskuistani ja olin hetkeksi vapaa.
Omituinen riemun tunne, joka niin usein näyttää seuraavan kovaa taistelua, valtasi mieleni. Tiesin että olimme, Weena ja minä, hukassa, mutta päätin antaa morlokkien maksaa ruuastaan. Seisoin selkä puuta vasten ja heilutin rautakankea edessäni. Koko metsä oli täynnä heidän huutojansa ja liikehtimistänsä. Kului hetkinen. Heidän äänensä tuntui muuttuvan yhä kimakammaksi ja liikkeet kävivät yhä nopeammiksi. Mutta kukaan ei tullut ulottuman päähän. Seisoin pimeyteen tuijottaen. Sitten virisi mielessäni yhtäkkiä toivo. Entä jos morlokit pelkäisivät? Ja aivan tämän ajatuksen kintereillä seurasi merkillinen seikka. Pimeys näytti hälvenevän. Hyvin epäselvästi aloin erottaa ympärilläni olevat morlokit — kolme survoin jaloillani — ja sitten totesin hämmästyneenä, että toiset virtasivat yhtämittaisena vuona, kuten näytti, taitseni metsän halki, eivätkä niiden selät enää näyttäneet valkoisilta, vaan punertavilta. Seistessäni siinä suu ammollaan näin pienen punaisen kipinän kiitävän tähtivalojuovan poikki lehvien lomitse ja katoavan. Ja silloin ymmärsin palavan metsän hajun, unettavan hyminän, joka nyt kasvoi myrskyisäksi mylvinnäksi, punaisen hehkun ja morlokkien paon.
Astuessani esiin puuni takaa ja katsoessani taakseni näin lähempien puiden tummien pilarien lomitse palavan metsän loimon. Ensiksi sytyttämäni valkea se nyt riensi jälissäni.