Etsin katseillani Weenaa, mutta hän oli poissa. Sähinä ja räiskyntä takanani, pamaus, mikä syntyi jokaisen tuoreen puun syttyessä palamaan, ei sallinut pitkälti tuumimista. Yhä pitäen kiinni rautakangestani seurasin morlokkien jälkiä. Se oli ankaraa menoa. Juostessani hiipivät liekit kerran eteenpäin niin nopeasti oikealla puolellani, että jouduin sivuhyökkäyksen alaiseksi, ja minun oli poikettava vasemmalle. Mutta lopuksi päädyin pienelle aukiolle, ja samassa eräs morlokki tulla töytäsi minua päin ja ohitseni mennen jatkoi matkaansa suoraa päätä valkeaan!
Ja nyt jouduin näkemään luullakseni kaameinta ja kauheinta kaikesta, mitä tulevaisuudessa näin. Koko alue oli tulen heijastuksesta valoisa kuin päivällä. Keskellä kohosi kukkula, jolla kasvoi kärventynyt orapihlaja. Kukkulan takana oli toinen haara palavaa metsää, mistä käsin keltaiset tulikielet jo kiemurtelivat ympäröiden paikan kokonaan tuliaitoina.
Kukkulalla näin noin kolme- tai neljäkymmentä valon ja kuumuuden sokaisemaa morlokkia, jotka hämmennyksissään kompuroivat sinne tänne toisiaan töyttien. Alussa en huomannut heidän sokeuttaan ja iskin pelon vimmassa raivokkaasti kangellani heihin heidän minua lähestyessään tappaen yhden ja saattaen monet raajarikoiksi. Mutta tarkasteltuani erään morlokin eleitä hänen hapuillessaan orapihlajan alla, ja kuultuani heidän valituksensa tulin vakuutetuksi heidän ehdottomasta avuttomuudestaan ja kurjuudestaan huikaisevassa valossa enkä enää lyönyt ketään heistä.
Silloin tällöin joku kuitenkin tuli suoraan minua päin ja kauhusta väristen vältin häntä nopeasti. Kerran liekki jonkun verran riutui, ja minä jo pelkäsin, että nuo ilkeät olennot pian kykenisivät näkemään minut. Ajattelinpa jo ryhtyä taisteluun tappamalla heistä jonkun sitä ennen; mutta valkea hulmahti jälleen kirkkaasti palamaan, ja minä hillitsin itseni. Astelin ympäri mäkeä heidän keskellään vältellen ja etsien jotakin jälkeä Weenasta. Mutta Weena pysyi poissa.
Lopulta istahdin mäen nyppylälle ja tarkastelin tätä oudonnäköistä, suurta sokeain olentojen joukkuetta, joka haparoi edes takaisin päästellen kamalia ääniä tulen loisteen heihin sattuessa. Kiemurrellen nouseva savu leijaili taivaanlaen poikki, ja tuon punaisen katoksen repaleiden lomitse, kaukana kuin toisiin maailmoihin kuuluvina, loistelivat tähtöset. Pari kolme morlokkia kompuroi päälleni, ja minä karkotin heidät nyrkin iskuin vavisten sitä tehdessäni.
Suurimman osan yötä luulin olevani painajaisen vallassa. Purin huultani ja kirkaisin kiihkeästi, jotta heräisin. Pieksin maata käsilläni, nousin ja istuin jälleen, kuljin sinne tänne istahtaakseni uudelleen. Sitten rupesin hieromaan silmiäni ja pyytämään, että Jumala sallisi minun herätä. Kolmasti näin morlokkien riiputtavan päitään tuskissaan ja syöksyvän liekkeihin.
Vihdoinkin valkeni päivä tulen lientyvän punan yllä, yläpuolella mustien savupatsaiden ja tummien puunkantojen sekä noiden aavemaisten olentojen pienenevän parven.
Vielä kerran etsin Weenan jälkiä, mutta niitä ei näkynyt. Oli selvää, että he olivat jättäneet hänen pienen ruumisparkansa metsään. En voi kuvailla miten mieltäni kevensi ajatus siitä, että hän oli välttänyt sen kauhean kohtalon, johon jo näytti määrätyltä. Ajatellessani sitä olin melkein taipuvainen alkamaan verilöylyn noiden ympärilläni olevien hapuilevien olentojen keskuudessa, mutta maltoin mieleni.
Kukkula oli jonkinlainen saareke metsässä. Sen huipulta saatoin nyt erottaa savuharson lävitse vihreän porsliinipalatsin ja sen johdolla taas valkoisen sfinksin olopaikan. Ja niin jättäen nuo jälelle jääneet sielut valittaen harhailemaan sinne tänne päivän yhä valjetessa sidoin vähän ruohoa jalkoihini ja nilkutin savuavien tuhkakasojen yli ja mustien puunrunkojen lomitse, joiden sisällä vieläkin tuli kyti, aikakoneen piilopaikkaa kohden.
Kuljin hitaasti, sillä olin perin uupunut ja rampa, sekä äärettömän onneton pikku Weenan kauhean kuoleman johdosta. Se tuntui musertavalta onnettomuudelta. Nyt, tässä vanhassa tutussa huoneessa, se tuntuu pikemmin unen tuottamalta surulta kuin todelliselta menetykseltä. Mutta tuona aamuna olin jälleen ypö yksin — hirveän yksin. Aloin ajatella tätä taloani, tuota kotoista liettä, jotakuta teistä, ja sellaisten ajatusten mukana saapui tuskaisa kaipaus.