Seuraava näky.
Olen jo kertonut teille aikakulun aiheuttamasta pahoinvoinnista ja hämmingistä. Ja tällä kertaa en edes istunut kunnollisesti satulassa, vaan sivuttain ja epävakaisesti. Epämääräisen ajan olin tarrautuneena koneeseeni sen heiluessa ja keikkuessa, välittämättä lainkaan siitä kuinka kuljin, ja kun jälleen sain katsotuksi aikaosottimiin, hämmästyin huomatessani minne olin joutunut.
Yksi osotin ilmottaa päiviä, toinen tuhansia päiviä, kolmas miljoonia päiviä. Sensijaan, nähkääs, että olisin kääntänyt vipuja taapäin, olinkin painanut niitä siten että kuljin eteenpäin, ja kun tulin katsoneeksi osottimiin, huomasin tuhatosottimen pyyhältävän ympäri kellon sekuntiosottimen nopeudella — tulevaisuuteen.
Ajaessani eteenpäin tapahtui omituinen muutos. Värisevä hämärä tummeni; sitten — vaikkakin yhä kuljin suunnattomalla nopeudella — yön ja päivän vilauksellinen vaihtelu, joka tavallisesti osotti hitaampaa vauhtia, palasi muuttuen yhä selvemmäksi. Tämä hämmästytti minua aluksi hyvin suuresti. Yön ja päivän vaihtelu yhä vain hidastui samoinkuin auringon kulku yli taivaankannen, kunnes molemmat näyttivät kestävän vuosisatoja. Lopuksi maan yli levisi pysyvä hämäryys, jonka vain silloin tällöin katkaisi pyrstötähden väläys tumman taivaan poikki. Aurinkoa osottanut valojuova oli jo kauvan sitten kadonnut, sillä aurinko oli lakannut laskemasta se vain nousi ja laski lännessä yhä suureten ja punertuen.
Kuu oli kadonnut jäljettömiin. Yhä himmenevät tähdet olivat muuttuneet hämäriksi valopilkuiksi. Vihdoin, vähää ennen seisahtumistani, aurinko pysähtyi liikkumattomaksi taivaanrannalle suuren punahehkuisen kupukaton kaltaisena silloin tällöin hetkeksi himmentyen. Kerran se hetken ajan loisti kirkkaampana, mutta palasi nopeasti synkkään punahehkuunsa. Tästä sen nousun ja laskun hidastumisesta huomasin, että maa oli lakannut pyörimästä. Vain sen toinen puoli oli kääntyneenä aurinkoon päin samassa asennossa kuin meidän päivinämme kuu on maahan nähden.
Muistaen entistä päistikkaista putoamistani aloin hyvin varovasti hiljentää vauhtia. Hitaammin ja yhä hitaammin kiersivät osottimet, kunnes tuhatosotin näytti liikkumattomalta, eikä päiväosotinkaan enää huimana pyörinyt taulullansa. Ja vihdoin aution rantaman hämärät ääriviivat astuivat näkyviin.
Pysähdyin hyvin hiljaa ja jäin istumaan koneelleni katsellen ympärilleni. Taivas ei enää ollut sininen. Koillisessa se oli pikimusta, ja tummalta pohjalta loistivat kalpeat tähdet kirkkaasti ja tasaisesti. Pääni päällä oli taivas tummanpunainen ja tähdetön ja kaakkoonpäin se vaaleni hehkuvaksi helakanpunaksi, siinä missä taivaanrannan katkaisemana näkyi punaisena ja liikkumattomana auringon suunnattoman suuri kehrä.
Ympärillä kohoavat kalliot olivat synkän punertavat, ja ainoa elonmerkki, minkä aluksi huomasin, oli erittäin vehreä kasvullisuus, joka peitti niiden kaakkoispintaa. Se oli sitä rehevää vihreää, jota nähdään metsäsammalessa tai luolajäkälässä, ainaisessa hämärässä elävissä kasveissa.
Koneeni seisoi rantaäyräällä. Meri levisi lounaaseen, missä se näkyi terävän kirkkaana juovana kalpeaa taivasta vasten. Ei näkynyt hyrskyjä eikä aaltoja, sillä ei tuntunut tuulen värähdystäkään. Vain liukas, kepeä laine nousi ja laski hiljaa hengityksen tavoin osottaen, että ikuinen meri yhä eli ja liikehti. Ja pitkin reunamaa, missä vesi oli loiskahdellut, näkyi pilvien punertamana paksu suolakuori.
Pääni tuntui raskaalta, ja huomasin hengittäväni taajaan. Tuo aistimus muistutti minua siitä, mitä kerran vuorimatkalla olin kokenut, ja siitä päättelin ilman olevan ohuempaa kuin nykyään.