Kaukaa autiolta rinteeltä kuulin kovaa kirkunaa ja näin suunnattoman suuren valkoisen perhosen tapaisen olion liehuen ja leijuen nousevan taivaalle ja kaarrellen katoavan mataloiden kumpujen taa. Sen äänen sointu oli niin kamala, että minua värisytti, ja asetuin tukevammin koneelle. Katsahtaessani taas ympärilleni näin aivan lähelläni punertavaksi kivimöhkäleeksi otaksumani olion hitaasti liikkuvan minua kohti. Sitten huomasin sen hirveäksi rapumaiseksi eläimeksi. Voitteko kuvailla mielessänne tuon pöydän suuruista rapua, jonka monet jalat liikahtelevat vitkalleen ja haparoiden, suuret sakset keikkuvat, ajurin piiskan tapaiset pitkät tuntosarvet heiluvat ja kopeloivat, ja varrelliset silmät kiiluvat metalliotsan kummankin puolen? Sen selkä oli poimuinen ja kummallisin kuhmuin koristeltu, ja vihertävää kuorta näkyi paikka paikoin. Näin eläimen mutkikkaan suun monien suurihmojen liehuvan ja tunnustelevan sen liikkuessa.
Tuijottaessani tuohon tuhoaennustavaan olioon, joka ryömi minua kohti, tunsin poskellani kutkaa, kuin olisi kärpänen siihen laskeutunut. Koetin sivaltaa sen pois kädelläni, mutta hetken perästä se palasi ja melkein heti tuli toinen korvani juureen. Löin sitäkin ja sain käteeni jotakin rihmamaista. Nopeasti se nykäistiin pois kädestäni. Kauheata pahoinvointia tuntien käännyin ja huomasin tarttuneeni toisen juuri takanani ryömivän jättiläisravun tuntosarveen. Sen inhottavat silmät vääntelehtivät varsillaan, suu liikehti ruokahalusta, ja suuret, kömpelöt, limaiset sakset kohosivat minua kohti.
Silmänräpäyksessä laskin käteni vivulle ja niin olin päässyt kuukauden päähän noista hirviöistä. Mutta yhä olin samalla rantamalla ja pysähdyttyäni näin ravut selvästi. Niitä näytti ryömivän tusinoittain siellä täällä hämärässä helakan vehreyden keskessä.
En voi kuvata maailman yllä lepäävän kamalan autiuden tuntua. Idän punainen taivas, tumma pohjoinen, eloton suolameri, kivinen rantama, missä nuo ilettävät, hitaasti liikkuvat hirviöt ryömivät, kaikkialla vallitseva, myrkylliseltä näyttävä jäkäläkasvivehreys, ohut, keuhkoja vahingoittava ilma, kaikki tuo lisäsi kauhistavaa vaikutusta.
Kuljin eteenpäin sata vuotta, ja vielä näkyi sama punainen aurinko vähän suurempana, vähän himmeämpänä — sama kuoleva meri, sama viileä ilma ja sama harmaa nivelkuoristen joukko ryömimässä sinne tänne viheriän rikkaruohon ja punaisten kallioiden keskellä. Ja läntisellä taivaalla näkyi käyrä kalpea viiru muistuttaen suurta uutta kuuta.
Näin matkasin, yhä uudelleen pysähtyen, pitkin, tuhatvuotisin tai pitemminkin askelin maan salaperäisen kohtalon kiihottamana. Omituisen ihastuksen valtaamana näin auringon suurenevan ja himmenevän läntisellä taivaalla vanhan maan elämän riutuessa. Vihdoin, noin kolmekymmentä miljoonaa vuotta tästä päivästä eteenpäin, auringon suunnaton, tulikuuma kupooli peitti lähes kymmenennen osan synkkää taivasta. Silloin pysähdyin vielä kerran, sillä ryömivä rapurunsaus oli kadonnut, ja punainen rantama, lukuunottamatta sen kalpean vihreätä maksasammalta ja jäkälää, näytti elottomalta. Ja nyt siinä näkyi valkeita laikkoja. Kirvelevä kylmyys ahdisti minua; harvakseen putoili maahan ohuita valkeita hiutaleita. Koillisessa päin lumi välkehti tumman taivaan tähtien valossa, ja saatoin nähdä vaaleanpunaisena väikehtivän, aaltoilevan, lumipeittoisen vuorijonon. Pitkin meren rantamaa oli jääriitettä ja ulompana ajelehti jäälohkareita. Mutta tuon suolavaltameren laaja ulappa päilyen verenkarvaisessa, ikuisessa auringonlaskussa pysyi yhä kahleettomana.
Katsahdin ympärilleni nähdäkseni, oliko eläinmaailmasta nähtävissä mitään jälkiä. Jonkinlainen epämääräinen pelko pysytti minut yhä koneeni satulassa. Mutta en huomannut mitään liikkuvaa maassa, taivaalla enkä meressä. Kallioita peittävä vihreä lima yksin todisti, ettei elämä ollut kokonaan sammunut. Matala hietakari oli ilmestynyt mereen, ja vesi oli vetäytynyt takaisin rantamalta. Luulottelin nähneeni jonkin mustan olion räpytelleen tuolla särkällä, mutta katsoessani siihen, se muuttui liikkumattomaksi, ja päättelin nähneeni harhoja, ja tuon näkemäni olleenkin vain kivimöhkäleen. Tähdet taivaalla loistivat erinomaisen kirkkaina, vaan tuikkivat hyvin heikosti.
Yhtäkkiä huomasin, että auringon pyöreä läntinen ääriviiva oli muuttanut muotoa, että syvennys, poukama oli ilmaantunut käyräviivaan. Näin sen suurenevan. Minuutin verran kenties tuijotin hämmästyksissäni tuohon päivän päälle hiipivään tummuuteen. Totesin auringonpimennyksen alkavan. Joko kuu tai kiertotähti Merkurius kulki paraikaa auringon kehrän yli. Luonnollisesti otaksuin sitä ensin kuuksi, mutta moni asianhaara saattaa minut uskomaan, että se olikin joku hyvin lähellä maata kulkeva kiertotähti.
Pimeys taajeni nopeasti; kylmä tuuli alkoi puhaltaa idästäpäin vilvastuttavin puuskin, ja kieppuvat valkeat hiutaleet ilmassa lisääntyivät. Meren ääreltä kuului loisketta ja suhinaa. Lukuunottamatta näitä ääniä vallitsi maailmassa hiljaisuus. Hiljaisuusko? Olisi vaikeata kuvata tuota hiljaisuutta. Kaikki ihmisäänet, lammasten määkinä, lintujen laulu, hyönteisten hyrinä, hälinä, joka meitä elämässä ympäröi — kaikki se oli poissa.
Pimeyden taajetessa lumihiutaleet lisääntyivät tanssien silmäini edessä; ja ilma kylmeni yhä. Lopuksi kaukaisten kukkuloiden valkeat huiput häipyivät pimeyteen nopeasti toinen toisensa perästä. Tuuli yltyi valittavaksi vihuriksi. Näin auringonpimennyksen tumman varjon pyyhältävän minua kohden. Seuraavassa hetkessä kalpeat tähdet vain näkyivät. Muuten vallitsi synkeä pimeys. Taivas oli pikimusta.