"Hitto vieköön ellei kello olekin jo neljännestä yli kahdentoista", huudahti sanomalehtimies. "Kuinka pääsemme kotiin?"
"Ajureita kyllälti asemalla", sanoi sielutieteilijä.
"Omituista", mutisi lääkäri, "mutta minä en todellakaan saa selvää, mihin luokkaan ja lahkoon nämä kukat kuuluvat. Saanko ottaa ne?"
Aikakulkija epäröi.
"Et suinkaan!" sanoi hän sitten äkkiä.
"Mistä oikein sait ne?" tiedusteli lääkäri.
Aikakulkija vei käden otsallensa. Hän puhui kuin se, joka koettaa tavottaa muistista pujahtanutta ajatusta:
"Weena ne pisti taskuuni, kun matkustin tulevaisuudessa."
Hän tuijotti ympäri huonetta.
"Hitto vie, ellei se kaikki mene muististani! Tämä huone ja te siinä ja viime päivien kokemukset — kaikki tämä on liiaksi muistilleni. Teinkö joskus aikakoneen tai sellaisen koneen luonnoksen? Vai onko se kaikki vain unta? Sanotaan, että elämä on unelma — kaunis unelma tosiaankin — mutta minä en toista sellaista enää kestä. Se olisi hulluutta. Ja mistä tuo uni tuli? Minun täytyy käydä katsomassa tuota koneita jos sellaista nyt onkaan!"