"No?" sanoi sielutieteilijä.
"Tämä pieni koje tässä", sanoi aikakulkija nojaten kyynärpäitään pöytää vasten ja liittäen kätensä yhteen koneen yllä, "on vain malli. Se on tekemäni ajan läpi kulkevan koneen luonnos. Te huomaatte, että se näyttää kumman vinolta, ja että tämä tanko vilkuttaa omituisella, melkeinpä epätodellisella tavalla".
Hän osotti sormellaan tuota osaa.
"Tässä on myöskin pieni valkoinen vipu ja tässä toinen".
Lääkäri nousi tuoliltaan tirkistellen esinettä.
"Se on sievää tekoa", hän sanoi.
"Sen valmistaminen vei kaksi vuotta ", vastasi aikakulkija. Kun me kaikin sitten olimme jäljitelleet lääkärin toimenpidettä, sanoi hän:
"Nyt toivon teidän kaikkien selvästi käsittävän, että tämä vipu painettaessa panee koneen lipumaan tulevaisuuteen, ja tämä toinen päinvastaiseen suuntaan. Tämä satula tässä on aikakulkijan istuin. Nyt aion painaa vipua, ja pois on kone kiitävä. Se häipyy näkyvistä, kulkee tulevaisuuteen ja katoaa. Katsokaa tarkoin konetta, katsokaa pöytääkin vakuuttautuaksenne siitä, ettei mikään petkutus ole kyseessä. En halua että minua, kun olen mallini menettänyt, sanotaan puoskariksi".
Seurasi noin minuutin kestävä hiljaisuus. Sielutieteilijä näytti aikovan sanoa minulle jotakin, mutta muutti mieltään. Sitten aikakulkija ojensi sormensa konetta kohti.
"Ei", sanoi hän äkkiä, "antakaa minulle kätenne!"