— Tässä kohden minä luotan teidän vaitioloonne. Minä en ole mikään käytännöllinen mies, mutta ettekö luule ihmisien pitävän tätä vain hirmumyrskynä?
— Entäs se räjäys…
— Se ei ollut räjäystä. Sen pituinen se. Minä olen vain, kuten jo sanoin, taipuvainen pitämään vähäpätöisinä tuommoisia pikku asioita, ja niinpä tulin epähuomiosta panneeksi tuota ainetta, tuota cavoriitia, liian ohueen, avaraan astiaan…
Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi jälleen:
— Olettehan te selvillä siitä, että tämä aine ei läpäise gravitationia, että se poistaa esineitten molemminpuolisen vetovoiman?
— Kyllä, — vastasin minä, — kyllä.
— No niin. Heti kuin minun aineeni oli jäähtynyt lämpötilaan 60° Fahrenheitiä ja oli siis täysin valmistunut, silloin sen yläpuolella olevalla ilmalla ja laen ja katon osalla ei enää ollut mitään painoa. Tiedätte kai… ja tietäähän sen nykyjään jokainen… että ilmalla, niinkuin muillakin kappaleilla on painoa, että se likistää joka suunnalle 14 1/2 naulan voimalla kutakin neliötuumaa kohti…
— Tiedän, tiedän. Entä sitten?
— Tiedän minäkin sen, — huomautti hän. — Mutta tämä osoittaa teille vain, kuinka hyödytöntä tieto on, ellette sitä mihinkään käytä. No niin, painovoima lakkasi vaikuttamasta cavoriitin yläpuolella: ilmalla siinä ei ollut enää painoa, mutta ympärillä — ei päällä, vaan ympärillä — oleva ilma likisti yhä mieheen naulan voimalla neliötuumaa kohti tuota äkkiä painottomaksi tullutta ilmaa. Aha! Joko alkaa selvitä? Cavoriitin ympärillä oleva ilma hyökkäsi vastustamattomalla voimalla cavoriitin yläpuolella olevaan ilmaan; tämä sai siitä ankaran sysäyksen ylöspäin, sen sijalle tunkeunut ilma kadotti silmänräpäyksessä painonsa, se ei enää likistänyt, vaan seurasi perässä, puhkaisi laen, tempasi mennessään katon…
Hetken perästä hän jatkoi: