Nopeasti, yhtämittaa läheni meitä päivä. Yksi harmaa kukkula toisensa perästä joutui auringonpaisteen valtaan ja muuttui valkoiseksi höyrypatsaaksi. Vihdoin kaikki, mikä meistä länteen antoi, oli yhtenä ainoana usmajoukkona, jota myötäänsä syntyi ja nousi ylös. Kaukainen kallioseinä oli peräytynyt yhä kauemmas, pistänyt näkyviin utupyörteistä milloin minkin muotoisena ja vihdoin hälvennyt ja kadonnut niitten hämäräiseen helmaan.
Yhä lähemmäs ja lähemmäs meitä kiiruhti tuo höyryävä seinä, melkein yhtä nopeasti kuin lounastuulen kiidättämän pilven varjo. Meidän ympärillämme alkoi nousta hienoa, auringon valon edellä käypää utua.
Cavor tarttui minua käsivarteen.
— Mitäs nyt? — kysäisin minä.
— Katsokaa! Aurinko nousee! Aurinko!
Hän pyöräytti minut ja osoitti itäistä kallioseinää, joka oli pistänyt näkyviin meitä ympäröivästä usmasta, hiukan vain erottautuen mustasta taivaasta. Mutta nyt sen ääriviivoilla näkyi omituisia valo-ilmiöitä, hehkuvanpunaisia tulikielekkeitä, jotka siinä kieppuivat ja hulmusivat. Luulin niitä ensin höyryspiraleiksi, jotka olivat joutuneet valoon ja muodostivat nämä aaltomaiset tulileimut taivasta vastaan, mutta ne olivatkin auringon äärimmäistä laitaa, sitä tulikruunua auringon ympärillä, joka meidän ilmakehämme harson takaa ei ikinä tule ilmi maallisen silmän nähdä.
Ja sitten — aurinko!
Yhtämittaa, vastustamattomasti astui esiin loistava viiva, astui näkyviin ohut, sietämättömän kirkas laita, joka pyöristyi, sai kaaren muodon, tai loistavan valtikan muodon, ja sinkautti meitä kohti kuuman valoviivan, niinkuin olisi keihäällä heittänyt.
Tuntui kuin se olisi puhkaissut minulta silmät! Minä kiljasin ääneen ja käännyin soaistuna ympäri, ruveten tavoittelemaan vaippaani tavarapakan alta.
Tämän hehkuisan hulvauksen jälkeen alkoi kuulua ääntä. Se oli ensimmäinen ulkopuolelta tuleva ääni, mikä korviamme kosketti siitä pitäin kuin maasta olimme lähteneet. Se oli sihinää ja kihinää, ilmaverhon kiivasta liikettä päivän lähetessä. Ja äänen ja valon tullessa meidän pallomme kallistui, ja siinäkös me sokeina ja säikähtäneinä hapuilemaan toisiamme! Se kallistui jälleen, ja kihinä yltyi yhä suuremmaksi. Minä olin sulkenut silmäni ja tehnyt kömpelöitä yrityksiä, saadakseni vaipan pääni ympärille, mutta tämä toinen pyöräys keikautti minut nurin. Minä kaaduin tavaramyttyä vasten ja silmät avattuani huomasin hetkellisen ilman välkäyksen aivan pallon ulkopuolella. Se virtasi, se kiehui, niinkuin lumi, johon hehkuva kanki pistetään. Entinen jähmeä ilma oli auringon äkillisestä kosketuksesta muuttunut velliksi, limaksi, likaiseksi nesteeksi, joka sitten kihisten kuohui kaasuksi.