Toinen seleniita astui muutamia askeleita pitkin lankkua, kääntyi ympärinsä ja katseli meitä huolettomasti. Muut seleniitat olivat valmiina seuraamaan meitä. Oppaan haahmo tuli jälleen näkyviin. Hän oli tullut katsomaan, miksikä me muka emme olleet lähteneet liikkeelle.
— Mitähän tuolla takana lienee? — kysyin minä.
— Enpä voi nähdä, — vastasi Cavor.
— Emme me tästä yli pääse millään ehdoin, — sanoin minä.
— Minen voisi astua siinä kolmeakaan askelta, — arveli Cavor, — vaikka olisivat kädetkin vapaina.
Neuvottomina siinä katselimme toisiamme.
— Ne ei mahda tietää, mitä se on, kun päätä huimaa, — virkkoi Cavor.
— Meidän on ratki mahdoton astua tuota lankkua myöten.
— Minä luulen, ett'eivät ne näe samalla tapaa kuin me. Olen tarkastellut heitä. Tokkohan ne käsittävät, että tuo on pilkko pimeätä meille. Mitenkähän sen saisi heille selväksi?
— Tavalla tai toisella se pitää saada.