Sotilaan salaperäinen puhe kiihotti vielä Bertin mielikuvitusta, kun sattui tapahtuma, joka oli kaikkein hämmästyttävin koko tuossa draamallisessa ihmiskunnan historian luvussa: lentotaito oli saavutettu. Ihmiset ovat yleensä perin kärkkäitä puhumaan käänteentekevistä tapahtumista; tämä oli todellakin käänteentekevä tapahtuma. Kenenkään aavistamatta herra Alfred Butteridge lensi Kristallipalatsista Glasgowiin ja saman tien takaisin pienellä, käytännöllisen näköisellä koneella; se oli ilmaa raskaampi, liiteli kuin kyyhkynen ja totteli erinomaisesti ohjaajaansa.
Se ei ollut enää vain uusi askel eteenpäin, se oli pikemmin jättiläisharppaus. Butteridge pysyttelihe ilmassa kaikkiaan noin yhdeksän tuntia, jonka ajan kuluessa hän lensi yhtä keveästi ja varmasti kuin lintu. Hänen koneensa ei kuitenkaan ollut linnun tai perhosen kaltainen, eikä sillä myöskään ollut tavallisen aeroplaanin leveitä sivuja. Eniten se muistutti mehiläistä tai ampiaista. Toiset laitteen osat pyörivät hyvin nopeasti ja näyttivät tällöin läpikuultavilta siiviltä. Mutta toiset osat, muiden muassa kaksi omituisesti kaartuvaa "siipisuojustinta" — lainataksemme nimityksen lentävistä kovakuoriaisista — pysyivät jäykästi ojollaan ulospäin. Keskellä oli pitkä pyöreä osa, koin ruumiin kaltainen, ja sillä nähtiin herra Butteridgen istuvan hajareisin, melkein kuin mies hevosen selässä. Koko laite muistutti ampiaista siinäkin suhteessa, että se lentäessään surisi aivan samoin kuin akkunanruutua pitkin liikkuva ampiainen.
Butteridge valloitti maailman äkkiyllätyksellä. Hän oli noita henkilöitä, joita kohtalon yhä vielä onnistuu tuoda tuntemattomuudesta esiin ihmiskunnan virkistykseksi. Jotkut sanoivat hänen saapuneen Austraaliasta, toiset Amerikasta, kolmannet Etelä-Ranskasta. Myöskin hänet selitettiin erehdyttävästi erään miehen pojaksi, joka oli ansainnut melkoisen omaisuuden valmistamalla kultaisia kynänteriä ja Butteridgen säiliökyniä. Mutta tämä oli aivan toista Butteridge-sukua. Kovasta äänestään, suuresta koostaan, ärsyttävästä kerskailustaan ja sopimattomasta käytöksestään huolimatta hän oli ollut muutaman vuoden ajan vähäpätöisenä jäsenenä useimmissa ilmapurjehdusyhdistyksissä. Sitten hän kirjoitti eräänä päivänä kaikille Lontoon sanomalehdille valmistautuvansa nousemaan Kristallipalatsista ilmaan koneella, joka oli tyydyttävästi osoittava, että viimeisetkin vaikeudet oli lopullisesti selvitetty. Harva sanomalehti julkaisi hänen kirjeensä hänen väitteitään uskoi tuskin kukaan. Eikä kukaan kiihottunut, vaikka luvattu lentoyritys viivästyikin sen johdosta, että hän koetti Piccadillyssä erään hienon hotellin portailla kurittaa hevosruoskalla muuatta etevää saksalaista soittotaiteilijaa, joka oli häntä loukannut. Sanomalehdet kertoivat tuosta riidasta vaillinaisesti ja ilmoittivat hänen nimensä olevan milloin Betteridge, milloin Betridge. Aina lentonäytteeseensä asti hänen oli mahdotonta kiinnittää puoleensa yleistä huomiota. Suuresta hälinästään huolimatta hän ei ollutkaan saanut liikkeelle enempää kuin kolmisenkymmentä henkilöä, kun kello kuudelta eräänä kesäaamuna avautuivat sen avaran vajan ovet, jossa hän oli liittänyt kokoon laitteensa — se sijaitsi Kristallipalatsin alueella erään mahtavan megatherium-mallin lähellä — ja hänen jättiläishyönteisensä liiteli suristen ulos välinpitämättömään ja epäuskoiseen maailmaan.
Mutta ennenkuin hän oli kahdesti kiertänyt Kristallipalatsin tornit, maine nosti jo huulilleen torvensa. Se veti syvään henkeänsä, kun Trafalgar-aukion penkeillä nukkuvat jätkät heräsivät koneen hurinaan ja havaitsivat hänen kaartavan Nelsonin patsaan ympäri. Ja kun hän saapui Birminghamiin, jonka ylitse hän lensi puoliyhdentoista tienoissa, sen huumaava toitotus kajahti jo kautta koko maan. Saavutettu oli päämäärä, johon niin kauan oli turhaan pyritty. Ihminen lensi varmasti ja hyvin.
Skotlanti odotti suu ammollaan hänen tuloansa. Glasgowiin hän saapui kello yhdeltä, ja kerrotaanpa, että tuskin ainoakaan laivatelakka tai tehdas tuossa uutterassa teollisuuskeossa ryhtyi uudelleen työhön ennen puolikolmea. Yleisö oli nähnyt kyllin todistuksia lentämisen mahdottomuudesta osatakseen antaa Butteridgelle hänen oikean arvonsa. Hän kierteli yliopiston rakennuksia ja laskeutui huudonkuuleman päähän West-Endin puistoon ja Gilmour Hillin rinteelle kokoontuneiden väkijoukkojen kohdalle. Laite lensi suuressa ympyrässä varsin vakavasti noin kolme englannin peninkulmaa tunnissa. Hänen täyteläinen mahtava äänensä olisi kokonaan hukkunut sen syvään surinaan, ellei hän olisi varannut mukaansa huutotorvea. Keskustellessaan hän kartteli ihmeteltävän taitavasti kirkkoja, taloja ja yksiraiteisen radan kaapeleita.
"Mun nimeni on Butteridge", hän huusi. "B-U-T-T-E-R-I-D-G-E.
Kuulitteko oikein? Äiti oli skotlantilainen."
Ja saatuaan varmuuden siitä, että hänet oli ymmärretty, hän kohosi korkeammalle isänmaallisten hurraa-huutojen raikuessa ja lensi sangen nopeasti ja kevyesti kaakkoista taivaanrantaa kohden, nousten ja laskeutuen pitkän aallon tavoin, aivan kuin ampiainen.
Hän käväisi vielä Manchesterin, Liverpoolin ja Oxfordin kohdalla tavaten nimensä joka paikassa. Lontooseen tulo herätti suunnatonta kiihtymystä. Jokainen tuijotti taivasta kohti. Sinä päivänä joutui kaduilla ajoneuvojen alle enemmän ihmisiä kuin edellisinä kolmena kuukautena, ja muuan höyrylaiva törmäsi Westminsterin siltaa vastaan ja oli ajautumaisillaan karille — oli näet pakoveden aika — eteläisen rannan liejuun. Auringonlaskun aikoihin hän palasi Kristallipalatsin alueelle, ilmapurjehdus-seikkailujen klassilliseen lähtökohtaan, laskeutui onnellisesti vajaansa ja sulki heti ovet hänen tuloaan odottaneiden sanomalehtimiesten ja valokuvaajain nenän edessä.
"Kuulkaahan pojat", hän sanoi apulaisten ryhtyessä ovia sulkemaan, "olen lopen väsynyt ja istumisesta kangistunut. En voi jutella teille sanaakaan. Minäkin olen — lopussa. Nimeni on Butteridge. B-U-T-T-E-R-I-D-G-E. Merkitkäähän oikein. Olen syntyperäinen englantilainen. Huomenna puhun kanssanne."
Tapahtuman muistona on vieläkin himmeitä silmänräpäysvalokuvia. Hänen apulaisensa ponnistelee keskellä tungeskelevia nuoria miehiä, joilla on kädessään muistikirja tai kamera korkealle kohotettuna. Hän itse seisoo ovessa kookkaana ja suu — ilmehikäs, suurten viiksien suojustama ontelo — vääntyneenä hänen huutaessaan noille julkisuuden säälimättömille asiamiehille. Siinä seisoo maan kuuluisin mies. Melkein vertauskuvallisesti hän pitää vasemmassa kädessään huutotorvea, viittoillen sillä joukolle.