"Sen Margaten miehen olisi pitänyt sanoa se minulle. Hän ilmoitti vaan, että rintani oli heikko.
"Tuo toinen veijari ei pystynyt paljon mihinkään. Mitähän hänelle olisi tehtävä?"
Hän tarkasteli metsää terävin silmin ja kopeloi polvilleen asettamaansa kivääriä. "Ei tämä tappaminen ole hauskaa työtä, kisu", hän virkkoi. "Kurt oli oikeassa, täytyy ensin tahriutua vereen. Tuntuu siltä, että se on tehtävä jo nuorena… Jos tuo prinssi olisi tullut luokseni ja sanonut: 'Terve mieheen!' niin kättä olisin paiskannut. Entä tuo toinen mies, joka lymyilee metsässä! Hänellä on jo haava päässään ja toinen jalkakin on vialla. Ja palohaavojakin hänellä on. Hyvänen aika! Vasta on kulunut kolme viikkoa siitä, kuin näin hänet ensi kerran, ja silloin hän oli ylväs ja hieno — kädet täynnä hiusharjoja ja muuta rojua, ja sadatteli minua. Oikea hieno herra! Nyt hän on puolittain metsäläinen. Mitä minun pitää tehdä hänelle? Mitä hemmettiä minun pitää tehdä hänelle? En voi jättää hänelle tuota lentokonetta, se on hiukkasen liian hyvä hänelle, ja ellen häntä tapa, niin hän kuolee nälkään tällä saarella…
"Hänellä on sitäpaitsi miekkakin."…
Paperossin sytytettyään hän jatkoi syvällistä mietiskelyään.
"Sota on typerää leikkiä, kisu. Se on typerää leikkiä! Me tavalliset ihmiset — me olimme narreja. Me luulimme noiden suurten herrain tietävän, mitä he tekivät — mutta eivätpä tietäneetkään. Katsohan nyt tuotakin miestä! Hänellä oli koko Saksa takanaan, ja mitäs hän on tehnyt? Tyhmyyksiä — hävittänyt ja murskannut, ja tuolla hän nyt on! Liekö jälellä muuta kuin saappaat! Hirvittävä verilätäkkö hän on! Prinssi Karl Albert! Ja kaikki ne miehet, joita hän johti, ja kaikki laivat, ilmalaivat ja lentokoneet, missä ne nyt ovat? Hujan hajan ympäri maailmaa. Ja yhä vaan tapellaan ja tapetaan ja poltetaan; hän on syössyt koko maailman loppumattomaan sotaan!
"Minun täytynee surmata tuo toinenkin mies. Minun täytynee. Mutta sellainen työ ei ole lainkaan mulle mieleen, kisu!"
Jonkun aikaa hän etsiskeli pitkin saarta haavoittunutta upseeria ja keksi hänet lopulta pensaikosta Riddlerappusten läheltä. Mutta nähdessään tuon kumaraisen ja sidotun olennon nilkuttavan pakoon hän kävi jälleen ylen pehmeäksi; hän ei voinut ampua eikä ryhtyä ajamaan takaa. "Min' en voi", hän sanoi, "se on mahdotonta. Minulla ei ole sisua siihen! Menköön tiehensä."
Hän lähti astumaan lentokonetta kohti…
Linnunnaamaista upseeria hän ei nähnyt sen koommin, eipä edes merkkiäkään hänen läsnäolostaan. Iltapuolella hän rupesi pelkäämään salaväijytyksiä ja etsiskeli tunnin ajan, mutta turhaan. Hän nukkui hyvässä puolustusasemassa Kanadan putoukseen pistävän kallioniemen äärimmäisessä kärjessä, ja yöllä hän heräsi mielettömän kauhun valtaamana ja laukaisi kiväärinsä. Se oli suotta, mutta hän ei saanut enää unta silmiinsä. Aamulla hän oli omituisen levoton tuon kadonneen miehen tähden ja haeskeli häntä kuin eksynyttä veljeä. "Jos osaisin saksaa", hän sanoi, "niin hoilaisin hänelle. Tähän on syynä vain kielentaitamattomuus. Eihän sitä osaa selittää."