"Hänen koneillaan me voisimme taistella aasialaisia vastaan. Me voisimme saavuttaa ja tuhota nuo punatulkut, milloin niitä vain ilmestyisi näkösälle. Mutta ne ovat kadoksissa, eikä nyt ole enää aikaa keksiä niitä uudelleen. Meidän on taisteltava omin keinoin — ja me olemme alakynnessä. Se ei estä meitä taistelemasta. E-hei! mutta ajatelkaapas vaan!"
Bert vapisi ankarasti. Hän rykäisi käheästi.
"Kuulkaas", hän virkkoi, "tuota noin, minä —"
Kukaan ei välittänyt hänestä. Kumea-ääninen mies ryhtyi pohtimaan uutta puolta tässä asiassa. "Minäpä sanon —" hän alkoi.
Bert joutui kovan kiihtymyksen valtaan. Hän nousi seisomaan ja haparoi käsillään. "Kuulkaas!" hän huudahti. "Herra Laurier. Minä — tuota noin — se Butteridgen lentokone —"
Laurier, joka istui läheisellä pöydällä, keskeytti mahtavalla liikkeellä kumea-äänisen miehen selittelyt. "Mitä hän sanoo?" hän kysyi.
Silloin koko seurue tajusi, että Bertille tapahtui jotain merkillistä; joko hän oli tukehtumaisillaan tai tulemaisillaan hulluksi. Hän kähisi: "Odottakaas! Minä — tuota noin! Malttakaas!" ja vapisi ja alkoi kiihkeänä riisuutua.
Hän kiskaisi kaulustan auki ja avasi liivit ja paidan. Hän työnsi kätensä poveen, ja näyttipä hetken siltä, kuin hän aikoisi repiä irti maksansa. Kun hän sitten kopeloi olkapäiden kohdalla sijaitsevia nappeja, he havaitsivat, että tuo litteä esine olikin hirvittävän likainen rintasuojus. Seuraavassa tuokiossa Bert seisoi osittain alastomana pöydän ääressä levitellen sille papereja.
"Tässä!" hän huohotti. "Tässä ovat piirustukset!… Ymmärrättekö? Butteridgen — lentokone! Eivätpä hukkuneet! Minä olen se mies, joka katosi siinä ilmapallossa!"
Muutaman sekunnin ajan oli jokainen ääneti. Heidän tuijottavat katseensa siirtyivät papereista Bertin kalpeisiin kasvoihin ja leimuaviin silmiin ja jälleen takaisin papereihin. Ei kukaan liikahtanut. Sitten kumea-ääninen mies puhkesi puhumaan.