"Oltiin itsepäisiä. Jokainen kärsi vahinkoa, mutta jokainen teki vahinkoa ja oli ylpeä ja isänmaallinen, ja niin ne rupesivat sen sijaan hävittämään. Hävittivät hävittämistään. Ja perästä päin kävivät epätoivoisiksi ja hurjiksi."
"Sen olisi pitänyt loppua", huomautti poikanen.
"Sen ei olisi pitänyt alkaakaan", sanoi Tom ukko. "Mutta ihmiset olivat ylpeitä. Ylpeitä ja pöyhkeitä. Heillä oli liian paljon ruokaa ja juomaa. Vai myöntyä — vieläpäs mitä! Ja hetken perästä ei kukaan pyytänyt heitä myöntymään. Ei kukaan pyytänyt…"
Hän imeskeli vanhoja ikeniään miettiväisenä, ja hänen katseensa harhaili laakson poikki Kristallipalatsin raunioille, joissa särkyneet lasit kimaltelivat auringossa. Hänen mielensä valtasi hämärä tunne, että elämä oli häneltä auttamattomasti riistänyt suuria mahdollisuuksia. Hän toisti itsepäisesti, verkalleen, peruuttamattomasti lopullisen tuomionsa kaikista näistä asioista.
"Sano mitä haluat", hän päätteli, "mutta sen ei olisi pitänyt koskaan alkaakaan."
Hän lausui sen yksinkertaisesti — jonkun olisi jossain pitänyt ehkäistä jotain, mutta kenen ja miten ja miksi — sitä hän ei kyennyt selvittämään.