"Te lähditte matkaan naisen kanssa. Se on päivän selvää. Lähditte huviretkelle. Teidän luontoisenne mies — hän ottaa naisen matkaansa. Hän ei ollut mukananne, kun putositte maahan Dornhofissa. Korissa oli vain hänen päällystakkinsa. Se on tietysti oma asianne. Mutta olenpa hieman utelias."
Bert harkitsi. "Mistäs te sen tiedätte?"
"Päätin sen varusteidenne laadusta. Mihin naisenne on joutunut, sitä en voi saada selville. En myöskään voi sanoa, miksi teillä on sandaalit ja tuollaiset halvat siniset vaatteet. Ne eivät kuulu minun ohjeisiini. Kenties ne ovat joutavuuksia. Virallisesti niihin ei kiinnitetä mitään huomiota. Naiset tulevat ja menevät — olen maailmanmies. Olen nähnyt viisaiden miesten käyttävän sandaaleja, vieläpä kieltäytyvän liharuokaa syömästä. Olen tuntenut miehiä — tai ainakin olen tuntenut apteekkareja — jotka eivät tupakoineet. Epäilemättä olette jättänyt tuon naisen jonnekin. No niin. Ryhtykäämme asiaan. Korkeampi mahti" — hänen äänensä sävy muuttui, hänen silmänsä näyttivät suurenevan — "on tuonut teidät ja salaisuutenne suoraa päätä meidän luoksemme. Niin on käynyt." Hän taivutti päätään. "Sen on tehnyt Saksan ja prinssimme sallimus. Ymmärrän hyvin, että te kuljetatte aina tuota salaisuutta mukananne. Pelkäätte rosvoja ja vakoojia. Niin se joutui kerallanne meille. Herra Butteridge, Saksa ostaa sen."
"Ostaako?"
"Ostaa", sanoi sihteeri tarkastellen kiinteästi Bertin sandaaleja, jotka oli heitetty nurkkaan. Hän heräsi mietteistään, tarkasteli hetkisen muistiinpanojaan, ja Bert silmäili hänen ruskeita, kurttuisia kasvojaan täynnä odotusta ja kauhua. "Minut on valtuutettu lausumaan", sanoi sihteeri yhä katsellen pöydälle levitettyjä papereitaan, "että Saksa on aina halunnut ostaa salaisuutenne. Me olemme todellakin odottaneet sitä innokkaasti — hyvin innokkaasti. Ainoastaan siitä syystä, että pelkäsimme teidän isänmaallisuudesta tehneen salaisen liiton Englannin sotaministeriön kanssa, me käyttäydyimme varovaisesti keskustellessamme suuren keksintönne ostamisesta. Nyt me voimme empimättä suostua ehdotukseenne ja maksaa sata tuhatta puntaa."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Bert huumaantuneena.
"Mitä tarkoitatte?"
"Koski päätäni", sanoi Bert, kohottaen kätensä sidotulle otsalleen.
"Vai niin. Olen myöskin valtuutettu sanomaan, että mitä tulee tuohon jaloon, väärin syytettyyn naiseen, jota te olette niin urheasti puolustanut englantilaista tekopyhyyttä ja tunteettomuutta vastaan, niin on koko Saksan aatelisto hänen puolellaan."
"Nainenko?" Bert virkkoi heikosti, mutta muisti sitten Butteridgen lemmentarinan. Olikohan tuo ukko lukenut kirjeetkin? Kylläpä hän siinä tapauksessa mahtoi pitää häntä aika tulikekäleenä. "Oh! Se juttu on aivan selvä", hän sanoi. "Sitä minä en ensinkään epäillyt. Minä —"