Kauan sen jälkeen kuin Barbarossa jo oli häipynyt hämärään ja etäisyyteen, hän viipyi vielä parvekkeella tähystellen kaukoputkellaan, ja hyttiinsä palattuaan hän oli harvinaisen hiljainen ja miettiväinen.
"Tämä on hurjaa leikkiä, Smallways", hän virkkoi viimein — "sota on hurjaa leikkiä. Tällaisen tapahtuman jälkeen sitä katselee toisin silmin. Moni mies on saanut puuhata, jotta Barbarossa tulisi valmiiksi, ja siellä oli miehiä — sellaisia ei tapaa joka päivä. Albrecht — siellä oli muuan mies nimeltään Albrecht — soitti sitraa ja sepitti tilapäärunoja. Mitenkähän hänen lienee käynyt? Hän ja minä — me olimme erittäin läheisiä ystäviä — saksalaiseen tapaan."
5.
Smallways heräsi keskellä yötä. Hytti oli pimeä, siinä veti, ja Kurt kuului puhuvan itsekseen saksan kielellä. Hän näkyi hämärästi akkunan luona, jonka hän oli avannut. Hänen kasvoillaan päilyi tuo kylmä, kirkas, kalpea valo, joka ei ole niin paljon valoa kuin pimeyden väistymistä, joka luo mustia varjoja ja usein ennustaa aamunkoittoa yläilmoissa.
"Mikäs nyt on?" kysyi Bert.
"Hiljaa!" sanoi luutnantti. "Ettekö kuule?"
Hiljaisuudessa kuului kovia pamahduksia, yksi, kaksi, sitten hetken päästä kolme nopeasti peräkkäin.
"Taivas!" sanoi Bert — "tykkejä!" ja joutui silmänräpäyksessä luutnantin rinnalle. Ilmalaiva oli vielä sangen korkealla, ja merta peitti ohut pilvikerros. Tuuli oli lientynyt, ja seuraten Kurtin sormen ohjausta Bert erotti hämärästi tuon värittömän harson lävitse ensin punaisen hohteen, sitten nopean punaisen välähdyksen ja sitten pienen matkan päässä siitä toisen. Hetken ajan tuntui siltä, että ne olivat äänettömiä leimahduksia, ja vasta sitten, kuin oli jo lakannut odottamasta, kajahti myöhäinen jymähdys. Kurt puhui saksaa, perin nopeasti.
Torven kutsu kajahti ilmalaivan halki.
Kurt hypähti pystyyn, sanoi jotain kiihtyneellä äänellä, käyttäen yhä saksaa, ja astui ovelle.