"Ei mikään!"
Kurt tuijotti uhkaavasti. "Mikä teitä vaivaa?" hän toisti.
"Näin, kuinka ne hirttivät tuon miehen. Näin, kuinka lentokoneesta putosi mies ja mätkähti suuren panssarilaivan savutorvea vastaan. Näin sen ruumiin tuolla käytävässä. Olen tänään nähnyt liian paljon hävitystä ja murhia. Siitä se johtuu. Min'en siedä sellaista. En tietänyt, että sota oli tällaista. Olen siviilimies. En pidä siitä."
"En minäkään pidä", sanoi Kurt. "Kautta taivaan, en!"
"Olen lukenut sodasta ja muusta, mutta kyllä se on toista, kun sen näkee. Minua rupeaa huimaamaan. Minua rupeaa jo huimaamaan. Tuossa ilmapallossa en ollut millänikään, mutta tämä alituinen alaspäin katseleminen ja ihmisten murskaaminen se kustantaa hermoille. Ymmärrättekö?"
"Kyllä ne tottuvat…"
Kurt mietti. "Te ette ole ainoa. Kaikki miehet alkavat hermostua. Sen tekee lentäminen. Luonnollisesti se panee ensin pään hiukan pyörälle. Mitä surmaamiseen tulee, niin meidän pitää vuotaa verta, muuta ei tarvita. Me olemme kesyjä, sivistyneitä ihmisiä. Ja meidän pitää vuotaa verta. Luullakseni laivassa ei ole kymmentäkään sellaista, jotka ovat toden teolla nähneet verenvuodatusta. He ovat toistaiseksi olleet kilttejä, rauhallisia, lainkuuliaisia saksalaisia… Nyt he ovat täällä — nyt ei auta. He ovat nyt hiukan arkaluontoisia, mutta vuottakaahan, kun he pääsevät oikein käsiksi."
Hän mietti. "Jokainen alkaa hiukan hermostua", hän sanoi.
Hän kiintyi jälleen karttoihinsa. Bert istui kyyrysillään nurkassaan, välittämättä hänestä vähääkään Molemmat pysyivät vaiti jonkun aikaa.
"Minkä vuoksi prinssi hirtätti sen miehen?" Bert kysäsi äkkiä.