Pelastunut! Hän oli hytissään!
Hän läimähytti oven kiinni, ja sitten kului melkoinen aika, jolloin hän ei ollut mikään ihmisolento, vaan ilmasairaustapaus. Hän tahtoi päästä jonnekin, missä hän pysyisi kiinni pitelemättä. Hän avasi arkun ja laskeusi sen sisään irtonaisten esineiden sekaan; avutonna hän lojui siellä pään jysähtäessä vuoroin kumpaankin laitaan. Kansi läjähti kiinni, mutta hän ei välittänyt enää mistään. Ei hän välittänyt siitä, kutka taistelivat, mitä luoteja ammuttiin tai mitä milloinkin räjähti. Samantekevää, ammuttiinko tai murskautuiko hän palasiksi. Hän oli täynnä heikkoa tolkutonta raivoa ja epätoivoa. "Typerää!" hän virkkoi, kuvaten tuolla ainoalla sanalla ihmisten yrityksiä, seikkailuja, sotaa ja onnettomuuksia, joihin hän oli joutunut. "Typerää! Uh!" Hän ulonsi tämän laajan nimityksen koko maailmankaikkeuteen. Hän toivoi olevansa kuollut.
Hän ei nähnyt tähtiäkään, kun Vaterland hetken kuluttua selviytyi alisen sään myllerryksestä, ei myöskään taistelua, joka sukeusi sen ja kahden kiertelevän aeroplaanin välillä; ei tietänyt, että ne lävistivät luodeillaan sen peräkammiot, että se karkoitti ne luotaan räjähdyskuulillaan ja sitä tehden kääntyi pakosalle.
Hän ei ollut todistamassa näiden ihmeellisten yölintujen sankarillista hyökkäystä ja uhrautumista. Vaterland oli saanut ankaran iskun ja riippui hetkisen häviön partaalla; se vaipui nopeasti alaspäin vihollisen aeroplaani sotkeutuneena ruhjottuun potkuriin ja amerikkalaisten koettaessa kavuta siihen. Bertille se ei merkinnyt mitään. Hän tunsi vain ankaraa heilumista. Typerää! Kun amerikkalainen ilmalaiva lopulta putosi irti menetettyään suurimman osan miehistöään, teki Bert arkussaan havainnon, että Vaterland oli ottanut hirvittävän loikkauksen ylöspäin.
Mutta sitten alkoi äärettömästi helpottaa, helpottaa uskomattoman ihanasti. Keinuminen, heiluminen, kamppaileminen lakkasi, loppui äkisti ja täydellisesti. Vaterland ei ponnistellut enää myrskyn käsissä; murskautuneet ja räjähtäneet koneet eivät enää jyskineet, se oli joutunut rammaksi ja ajautui tuulen mukana yhtä pehmeästi kuin ilmapallo, suunnattomana, tuuleen levitettynä, repaleisena pilvenä, ilmalaivahylkynä.
Bertille tämä merkitsi vain sitä, että sarja vastenmielisiä aistimuksia oli nyt päättynyt. Hän ei ollut laisinkaan utelias tietämään, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut ja miten taistelussa oli käynyt. Pitkän ajan hän makasi odotellen epäluuloisesti keikkumisen ja pahoinvoinnin uudistumista, ja siinä arkussa vartoillessaan hän vaipui lopulta uneen.
3.
Bert heräsi rauhallisena, mutta ei voinut ensinkään muistaa, missä hän oli. Hänen päätänsä kivisti ja henkeä ahdisti. Hän oli uneksinut sikin sokin Ednasta ja "Aavikon dervissheistä", oli ollut ajavinaan polkupyörällä peräti vaarallisella tavalla yläilmoissa, keskellä räiskyviä raketteja ja leimuavia väritulia, ja herättänyt suurta suuttumusta eräässä henkilössä, joka muistutti sekä prinssiä että herra Butteridgeä. Sitten Edna ja hän alkoivat jostain syystä itkeä surkeasti toistensa tähden, ja hän heräsi silmät kosteina havaitakseen olevansa ummehtuneessa pimeydessä. Hän ei saisi koskaan enää nähdä Ednaa, ei koskaan enää.
Hän arveli joutuneensa jälleen polkupyörämyymälän perähuoneeseen Bun Hilliin ja oli varma siitä, että oli vain unessa nähnyt, kuinka muuan komea kaupunki, uskomattoman suuri ja loistava kaupunki, tuhottiin pommeilla.
"Grubb!" hän huusi, haluten kertoa toverilleen.