IX.
Metsän olento.
Kävelin läpi viidakon, joka peitti rakennuksen takana olevan harjun. Tuskin välitin, minne askeleni ohjasin, vaan menin läpi tiheän suorarunkoisten puitten muodostaman tiheän metsikön, jonka jälkeen saavuin harjun toiselle puolelle ja seurasin muuatta pikku jokea, joka virtasi ahtaan laakson läpi. Jatkoin matkaani ja kuuntelin. Välimatka ja maanlaatu tukahuttivat kaikki rakennuksesta kuuluvat äänet. Muuan kaniini hypähti esiin pensaasta. Istuuduin varjoon.
Paikka oli miellyttävä. Virran rannat olivat tiheän kasvullisuuden peitossa, paitsi yhdessä kohdin. Toisella puolella näin sinertävän usvaharson läpi joukon puita ja köynnöskasveja, yläpuolellaan siintävä taivas. Valkoinen tai veripunainen laikka siellä täällä jonkin kasvin kukkasista. Lopuksi vaivuin unen ja valveillaolon väliseen olotilaan.
Heräsin toisella puolella olevan pensaikon kahinaan. Aluksi näin vain sanajalkojen ja kaislikon liikahtelevan. Sitten näyttäytyi yhtäkkiä jokin olento rannalla. Ensin en nähnyt, mitä se oikein oli. Se vain kumartui virtaan ja alkoi juoda. Nyt huomasin, että olento oli ihminen, joka kävi nelin kontin, kuin eläin!
Olento oli siniseen sarssiin puettu mies. Hänen ihonsa oli kuparinkarvainen ja tukkansa musta. Näytti siltä kuin kaikki nämä saarelaiset olisivat olleet hirvittävän rumia. Kuulin miehen latkivan vettä kitaansa. Kumartuessani paremmin nähdäkseni irtaantui laavanpalanen alkaen vieriä rinnettä alas. Mies katsahti hätäisesti ylöspäin, aivan kuin itse teosta yllätettynä ja huomasi minut. Hän nousi nyt vaivalloisesti ja tuijotti minuun kuivaen suutaan muodottomalla kädellään. Hänen jalkansa olivat tuskin puoleksikaan niin pitkät kuin hänen vartalonsa.
Tuijotimme hyvän aikaa toisiimme, jonka jälkeen mies hävisi pensaikkoon, pari kertaa taakseen vilkaisten.
Istuin pitkän aikaa tähystäen sinne päin, mihin hän oli kadonnut. Muuan kaniini hypähti taas eteeni jatkaen matkaansa rinnettä ylöspäin. Katselin hermostuneesti ympärilleni pahotellen aseettomuuttani. Mutta sitten muistin, että näkemäni mies oli puettu siniseen sarssiin, eikä siis ollut alasti kuin villi. Koetin lohduttautua sillä, että hän nähtävästi oli rauhallinen ihminen, huolimatta hänen eläimellisen villeistä kasvoistaan.
En kuitenkaan voinut tuntea oloani täysin turvalliseksi, vaan silmäilin levottomasti joka taholle. Minkä vuoksi kävi ihminen nelin kontin ja latki vettä suuhunsa kuin eläin?
Nyt kuulin jonkun eläimen ulvovan taas, ja luullen sitä pumaksi lähdin päinvastaiseen suuntaan. Saavuin tällöin joelle, kahlasin sen yli ja jatkoin matkaani toisella rannalla. Huomioni kiintyi punaiseen läikkään maan pinnalla. Se oli jäkälämäinen sieni, josta koskettaessa erittyi tahnaa. Muutamien suurten sanajalkojen varjosta tein epämiellyttävän löydön: kuolleen, kärpästen peittämän kaniinin, jonka ruumis vielä oli lämmin ja — jonka pää oli muserrettu. Pysähdyin pelästyneenä — vastatuotujen ensimäinen uhri!