Kannelta kuului taas melua, murinaa ja karjuntaa, johon liittyi vielä ihmisen äänikin. Sitten taas kuului toinen ääni, joka käski jonkun "jumalanhylkäämän höperön" lakata jostakin.
"Olitte aivan kuolemaisillanne", sanoi auttajani. "Tulimme ihan viime tingassa. Mutta olenpa nyt pannut teihin sopivaa ainetta. Katsokaapa käsivarsissanne olevia merkkejä. Ruiskeitten jälkiä. Olette ollut tainnuksissa lähes kolmekymmentä tuntia."
Ajatukseni palasivat vähitellen. Minua kiusasi useitten koirien haukunta.
"Jokohan kykenen nauttimaan muunlaista ravintoa?" kysyin.
"Kyllä, kiitos minun ponnistusteni", vastasi mies, "lampaanliha kiehuu parhaillaan."
"Luulenpa palasen lampaanlihaa maistuvan", sanoin jo varmemmin.
"Mutta", lausui mies hieman epäröiden, "aavistanette, että olen äärettömän utelias kuulemaan, kuinka jouduitte olemaan yksinänne veneessä." Hänen silmissään olin näkevinäni epäilevän ilmeen.
"Kirottu ulvonta!" huudahti hän yhtäkkiä.
Hän lähti samalla kajutasta, ja minä kuulin hänen kiivaasti sanovan
jotain jollekin toiselle, joka vastasi siansaksan tapaisella kielellä.
Keskustelu tuntui loppuvan lyönteihin, mutta luulin korvieni erehtyvän.
Sen jälkeen ärjyi hän koirille ja palasi kajuttaan.
"No niin", sanoi hän jo ovelta, "teidänhän piti juuri alottaa kertomuksenne."