Hän vaikeni. Katselin häneen äänetönnä
"Näin olen siis työskennellyt kaksikymmentä vuotta, joista kymmenen Englannissa, mutta aina on työssäni joku virhe, jotakin, johon olen tyytymätön ja joka kehottaa minua uusiin ponnistuksiin. Väliin pääsen pitemmälle kuin odotinkaan, väliin taas eivät tulokset läheskään vastaa toiveitani, ja aina epäonnistun, kun yritän saavuttaa uneksitun päämääräni. Aina voin jo aikaansaada ihmisen muodon, ja sangen helpostikin, voin tehdä sen joko notkeaksi ja solakaksi tai paksuksi ja väkeväksi, mutta kädet ja kynnet tuottavat vaikeuksia, mitä en voi luoda niin helposti. Mutta tuo yksityiskohdiltaan tarkka ja vaikea työ — aivojen muodostelu — on suurin vaikeus. Äly on usein ihmeellisen alhainen, selittämättömine ja odottamattomine puutteineen ja aukkoineen. Ja vähimmin tyydyttävä on jokin, johon en voi päästä käsiksi, josta en tiedä mistä sitä etsisin, jostakin, en voi sitä määritellä, tunteitten keskuksesta. Vaistoja, himoja, jotka vahingoittavat inhimillistä olennossa, omituinen salainen lähde, joka yhtäkkiä pulppuaa yli reunojensa ja täyttää koko olennon vihalla, raivolla tai pelolla. Nämä minun olentoni tuntuvat teistä ihmeellisiltä ja kauheilta, aina ensi hetkestä alkaen, jolloin näitte niitä, mutta minusta tuntuvat ne ihmisolennoilta heti saatuani ne valmiiksi. Vasta sitten kuin myöhemmin alan tarkastella niitä horjuu tämä vakaumukseni. Eläimellinen piirre toisensa jälkeen pistää heistä esiin ja ilkkuu minua. Mutta vielä en tahdo tunnustaa hävinneeni. Joka kerta kuin panen elävän olennon tuskan kylpyyn sanon itselleni, että tällä kertaa poltan pois kaiken eläimellisen, että nyt teen omaa lajiani olevan ihmisolennon. Ja mitä itse asiassa merkitsee kymmenen vuotta? Ihmisen luominen on vaatinut satoja tuhansia vuosia!"
Hän istui synkkiin mietteisiin vaipuneena hetkisen ja jatkoi:
"Mutta minä lähestyn päämäärää, tuo puma…"
Hän vaikeni uudelleen taas jatkaakseen:
"Ja he vajoavat takaisin. Niin pian kuin irrotan käteni heistä, pistää eläin päänsä esiin ja ilmaiseksen kaikilla tavoin…"
Seurasi taas pitkä äänettömyys, jonka minä katkaisin:
"Te siis viette tekemänne olennot noihin luoliin?"
"Ne menevät itse sinne. Minä ajan ne tiehensä, kun alan huomata, että ne rupeavat muuttumaan eläimiksi, ja sitten menevät ne sinne. Ne pelkäävät kaikki tätä taloa ja minua. Siellä on olemassa jonkinlainen ihmis-pilamukailu. Montgomery tuntee sen, sillä hän seurustelee heidän kanssaan. Hän on opettanut muutaman heistä palvelijoiksemme. Häntä tosin hävettää tunnustaa sitä, mutta minä luulen todella, että hän pitää hiukan muutamista noista elukoista. Se seikka ei kuulu minuun. Minut ne tekevät haluttomaksi, vaikuttavat epämieluisasti kuin epäonnistuminen ainakin. Minä en välitä niistä vähääkään. Kuvittelen, että ne noudattavat niitä ohjeita, joita tuo kanakkilähetyssaarnaaja oli niille viitottanut ja elävät jonkinlaista ihmiselämän irvikuvaa, eläin parat. Niillä on jotakin, jota ne nimittävät 'laiksi'. Ne laulavat virsiä, joitten mukaan 'kaikki on sinun'. Ne rakentavat majojaan, kokoilevat hedelmiä ja kiskovat maasta juuria, vieläpä he naivatkin.
"Mutta minä näen kaiken tuon läpi, minä näen heidän sieluunsa, enkä näe muuta kuin eläinsielun — eläimen, joka häviä — halua elää ja ajatella omaa parastaan… Ne ovat sangen merkillisiä. Kokoomusta, niin kuin kaikki muukin elävä. Niissä on jonkinlaista korkeampaa pyrkimystä — osiksi turhamaisuutta, osiksi tyydyttämätöntä sukupuoliviettiä, osiksi uteliaisuutta. Tämä tuntuu minusta pilkalta… Toivon jotain erikoista pumasta, olen tehnyt uutterasti työtä, sen pään ja aivojen hyväksi…"