Panimme oven lukkoon, kannoimme Moreaun pahoin runnellun ruumiin pihalle ja laskimme sen oksavuoteelle.
Sitten menimme laboratorioon ja lopetimme kaikkien elävien olentojen tuskat siellä.
XVIII.
Montgomeryn "lomapäivä".
Tämän tehtyämme ja peseydyttyämme ja syötyämme menimme pikku huoneeseeni vakavasti harkitsemaan tilannetta. Keskiyö oli lähellä.
Montgomery oli melkein selvä, mutta melko lailla hämmennyksissä. Moreaun persoonallisuus oli häneen merkillisesti vaikuttanut. En luule, että hän koskaan oli ajatellut mahdollisuutta, että Moreau saattaisi kuolla. Tämä katastrofi ja niitten tapojen äkillinen muutos, joista kymmenen yksitoikkoisen vuoden aikana oli tullut hänen toinen luontonsa, aiheuttivat kumouksen hänen mielentilassaan.
Hän puhui epämääräisesti ja vastasi vältellen kysymyksiini ja lausui mielipiteensä vain ylimalkaisesti.
"Kuinka tämä maailma sentään on typerä!" huudahti hän. "Mikä sekamelska! — En ole koskaan elänyt — ihmettelenpä, koska oikein alan elää? Kuusitoista vuotta kului kouluikään, jolloin opettajat ärhentelivät ihmiselle, tehden mitä heitä halutti. Viisi vuotta kului Lontoossa, jolloin sai ahdata päähänsä lääketiedettä kaikin voimin — huonoa ruokaa, kurjat asunnot, kurjat vaatteet, kurjia paheita — kaikki vain erehdystä — minulla ei ollut käsitystä paremmasta — ja sitte tämä saari. Kymmenen vuotta täällä!… Mitä kaikki tämä hyödyttää, Prendick? Olemmeko saippuakuplia, jotka joku pikkupoika on pillistään puhaltanut?"
Tuollaiseen puheeseen en voinut vastata juuri mitään.
"Nyt on kysymys siitä, kuinka pääsemme pois tältä saarelta", sanoin minä.