Graham ei heti vastannut. Hän oli vaipunut synkkiin ajatuksiinsa.
"Ei", sanoi Ostrog. "Kansanmiehen aikakausi on ollut ja mennyt. Vapaudessaan on mies yhtä hyvä kuin toinenkin, tai melkein yhtä hyvä. Aikaisempi aatelisto perustui tuohon hiukan häilyvään perustaan, voimaan ja rohkeuteen. Heidän valtaansa rajoitettiin — rajoitettiin. Syntyi kapinoita, kaksintaisteluja, sotia. Ensimmäinen, todellinen aatelisto syntyi linnojen ja peitsien turvassa, ja sortui kiväärien ja kaaripyssyjen edessä. Mutta nyt on olemassa toinen aatelisto. Se oikea. Tuo kanuunain ja kansanvallan aika oli vaan pyörre virrassa. Kansanmies kuuluu nyt avuttomasti yhteen suureen kokonaisuuteen. Nyt meillä on tuo suuri koneisto, jonka nimi on kaupunki, ja täydellinen järjestelmä, jota kansanmies ei voi hävittää".
"Mutta", sanoi Graham, "jotainhan vastustusta löytyy — jotain, jota teidän täytyy tukahuttaa — mutta joka ponnistelee ja vastustaa".
"Saattepa nähdä", sanoi Ostrog hymyillen pakollisesti ikäänkuin lykätäkseen nämät vaikeudet syrjään. "Minä en ole herättänyt tuota voimaa omaksi turmiokseni — luottakaa siihen".
"Kukapa tietää", sanoi Graham. Ostrog katsoi hämmästyneenä häneen. "Täytyykö maailman mennä tätä tietä eteenpäin?" sanoi Graham, joka ei enää voinut hillitä itseään. "Täytyykö sen kulkea tätä tietä eteenpäin? Onko meidän kaikki toiveemme olleet turhia?"
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Ostrog. "Toiveemme?"
"Minä tulen kansanvaltaisesta ajasta. Ja minä löydän aateliston hirmuvallan!"
"Niin, — mutta tehän olette tämän hirmuvallan päämies".
Graham katsahti ylös.
"No niin", sanoi Ostrog, "katsokaahan kaikkea yleisemmältä kannalta. Tätä tietä on muutos aina kulkenut. Toisella puolella aatelisto, etevämpien ylivalta — toisella puolella kykenemättömien kärsimys ja sorrettu tila, siten kuljetaan edistystä kohden".