Kun nukkuja herää: Romaani

by H. G. Wells

"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu reklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana. Löytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia keinoja — kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia. Mutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät mainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan Neuvostolle — teille, aijoin sanoa".

Rahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo lause "tusinasta leijonaa" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä. Tämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja niiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea olivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset kauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu. Muutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut aikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt kaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja koko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille osoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli muutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa. Ne eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle silkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi kerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet ja käänteet.

Nämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti häneen voidakseen estää ajatusta "aseiden riisumisesta" uudelleen pujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat seinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman korkeat kirjaimet, jotka lupasivat Ihmeitä, eivät ehkä kokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun jättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon pontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia pieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin täytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä, tukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään, mutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli kuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen syttyi.

Hän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin kansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa katselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän luona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia tiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä ateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.

Hän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden olisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen ohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka veti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen mieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu kaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat hävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin ominainen "koti", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki ja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta maalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän huomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo, katsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan koottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli, hotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja, kappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien toimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla oli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka olivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai eristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he kuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa jättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen, puhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko kaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.

Hän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä Victorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan periajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu säästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä asukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys, raa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot, kateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se oli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta kansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää vauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän huomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan ulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet, naisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea kasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset alkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt täydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut olemassa.

Tämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään aliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella, luokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut nauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta täytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean leikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta nämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut ihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän toisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät varmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.

Eräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt epäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten jätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä ruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan kansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon entisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia, pöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka värinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi myös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten ilmoituksia.

Jokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä posliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli valkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen itse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri torvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat veitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.

Soppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli samallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti järjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka kulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen sen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta päästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä tuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen ylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin huomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan huomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti pitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden verrattomia ominaisuuksia.