Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.
"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".
Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa. Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen luokseen.
Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan. Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan täytyi hänen olla erillään — ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella, eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa, hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta, entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.
Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta. Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin, joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin, vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.
Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan. Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!
Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita, peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit, jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.
Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan. Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika, jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut uneksiakaan".
Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään, puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä, kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.
Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta — mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän huoneesensa.