Graham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen ja ylöspäin. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa, viiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli hän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.
Hän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut heräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta Ostrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän oli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli pelastettu.
Kaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?
Miksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut
irroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.
Mutta hetken päästä hän varmaan herää.
Ajatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö hän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi häntä. Tämän täytyi olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän ainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.
Vaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa aivan lähelle maata.