Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä. Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut", sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he ovat aina jollain tavoin parantuneet —"
"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".
Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat molemmat miehet vaiti.
"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.
"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, — New Quaystä tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta. Eräs asia —"
Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.
"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia — joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia — minulla ei ole ollut mitään elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."
"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä, tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon, kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika — elämä! Elää! Me elämme ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen ikävä toiminta — tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan kuuluu meille — paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja surmaavat levon — musta kahvi, kokaiini —"
"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.
"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton mies kärsivällä äänellä.