"Olen".
"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!
Itsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.
Kuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?
Ja päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen
ja koetatte kaikin keinoin — häh?"
Isbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.
"Katsokaa näitä kallioita!" huudahti mies tehden äkkinäisen voimakkaan liikkeen. "Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja kuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä paistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette siitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä —"
Hän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat punaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein kuiskaamalla: "Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun kurjuuteni puku".
Isbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin ja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen vaiti.
Hän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan tuskallisen tunteen. "Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa", sanoi hän, "niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa minun sanaani".
Nyt oli hän aivan varma siitä, että hän toimi kohtalon määräyksestä. Puoli tuntia sitten tunsi hän kauheata inhoa. Nyt tiesi hän voivansa jollain auttaa, ja se ajatus teki hänet onnelliseksi. Hän ryhtyi heti toimeen. Hänen mielestään tarvitsi tämä uupunut olento ensi sijassa seuraa. Hän istahti nurmikolle liikkumattoman olennon viereen ja alkoi tiedustella häneltä yhä lisää.
Kuulijansa näytti vaipuneen täydelliseen tylsyyteen; hän tuijotti suoraan merelle, eikä avannut suutansa muuta kuin suoraan vastatakseen Isbisterin kysymyksiin — eikä edes kaikkiin niihinkään. Mutta hän ei mitenkään osottanut haluavansa päästä vapaaksi näistä hyväntahtoisista kysymyksistä, jotka etsivät syytä hänen epätoivoonsa.
Hän näytti koko avuttomuudessaan olevan kiitollinenkin, ja kun Isbister, joka huomasi keskustelun laimenevan, ehdotti, että he palaisivat Boscastleen katsellakseen näköalaa Blackapitiin päin, suostui hän siihen tyynesti. Matkalla hän äkkiä alkoi puhua itsekseen ja kääntäen kelmeät kasvonsa auttajaansa päin, hän kysyi: "Mitähän tästä lopulta tulee?" tehden laihalla kädellään epätoivoisen liikkeen. "Mitähän tästä lopulta tulee? Ympäri, ympäri, ympäri. Se yhä ja yhä kiertää ja kiertää".