Kun nukkuja herää: Romaani

by H. G. Wells

Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi, ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten sijaan — niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.

Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa — Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja", jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja — kaupunkeja, jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja. Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla, lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa; gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä, loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.

Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon, lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle, pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton; kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina. Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia — ja uusia edistysmahdollisuuksia — mutta, huumaantunut vallastaan kun hän oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä. Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja ajatuksensa saivat uuden suunnan.

Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja, ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen allaan olevissa sokkeloissa.

Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin, että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä monimutkaisessa ihmispesässä.

Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät, jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista, vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat, jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan sanomalehtien sijaan.

Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat, suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet, biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot, muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden, esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat tuulimoottorit.

Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin — noita kolmeakymmentä kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä, jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä, ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä kuningaskuntansa.

Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo, että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri, yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella, eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut, ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin toiveitaan.