Sata viisikymmentä vuotta Grahamin nukkumisen jälkeen saattoi Neuvosto riisua naamionsa ja hallita, vaatien itselleen ylivallan. Vaalit olivat tulleet vaan naurettavaksi muodollisuudeksi, joka seitsemäs vuosi uusiutuvaksi narrinpeliksi, se oli vaan enää merkityksetön vanha tapa. Sosiaalinen parlamentti, joka oli yhtä tarpeeton kuin kansallisen kirkon neuvosto Victorian aikana, kokoontui silloin tällöin; ja Englannin laillinen kuningas, kadotettuaan perintönsä, esiintyi humalaisena ja typeränä eräässä toisen luokan varieteessa. Siten tuo 19:nen vuosisadan suuremmoinen unelma, jalo tarkoitus taata kaikille yksilöllinen vapaus ja yleinen onni, oli nyt, kun epärehellisyyden ruttotaudit olivat sen saastuttaneet, absoluuttisen omistusoikeuden taikausko sen pilannut, kun uskonnolliset lahkokunnat kiistelivät kansan kasvatuksesta, riistivät ihmisiltä kaikki käyttäytymisen säännöt ja saivat halveksimaan kaikkia moraalisääntöjä — tuo unelma oli muodostunut keksintöjen ja rikollisten yritysten kautta ensin taistelevaksi rahavallaksi ja sitten hirmuvaltaiseksi rahavallaksi. Lopulta ei Neuvosto pitänyt edes tarpeellisena hankkia perustuslaillisten viranomaisten hyväksymistäkään päätöksilleen. Ja sinä aikana lepäsi Graham liikkumattomana, ryppyisenä, kelmeänä, olematta kuollut tai elävä, hän, maapallon täydellinen omistaja. Ja kun hän sitten heräsi, näki hän olevansa tuollaisen perinnön omistaja! Ja kun hän sitten heräsi, seisoi hän täällä pilvettömän taivaan alla katsellen suunnattoman suurta valtakuntaansa.
Mitä tarkoitusta varten hän oli herännyt? Oliko tämä kaupunki, tämä toivottomien raatajien lauma siis lopputulos hänen vanhoista toiveistaan? Tai elikö tuo vapauden liekki, tuo liekki, joka oli hänen kuluneen elämänsä aikana leimahtanut ja sammunut, elikö se vielä kaiken tuon alla. Hän muisteli vallankumouslaulun lentoisaa voimaa. Oliko tuo laulu vaan jonkun kansanyllyttäjän huumekeksintöä, joka unohtui heti tarkoituksen saavutettua? Oliko hänessä yhä vielä elävä toivo vain hyljättyjen aatteiden, vain kuolleen uskon-varjoa? Vai oliko sillä laajempi tarkoituksensa, joka vaikuttaisi koko ihmiskohtaloon? Mitä varten hän oli herännyt, mitä tulisi hänen tehdä? Ihmiskunta oli hänen jalkojensa juuressa aivan kuin kartta. Hän ajatteli miljoonia ja taas miljoonia olentoja, jotka yhtenä virtana seurasivat toisiaan olemattomuuden pimeydestä kuolon pimeyteen. Mitä varten? Joku tarkoitus täytyi hänellä olla, mutta tuo tarkoitus meni yli hänen ymmärryksensä. Ensi kerran näki hän aivan selvästi oman äärettömän pienuutensa, näki mikä traagillinen vastakohta oli ihmisvoiman ja ihmissydämen sykinnän välillä. Tänä lyhyenä aikana tunsi hän, mikä pieni sattuman luoma olento hän oli, ja kuinka suuria olivat hänen toiveensa. Äkkiä tuli hänen oma pienuutensa ja pyrkimyksensä niin sietämättömiksi hänelle itselleen, että vastustamaton voima pakotti hänet rukoilemaan. Ja hän rukoili. Rukouksensa oli sekavaa, epäjohdonmukaista, hapuilevaa, hänen sielunsa pyrki ajan ja paikan yli ja yli olemassa-olon moninaisen ja sekavan hämmingin kohden jotain — hän ei edes tiennyt mitä kohden — kohden jotain, joka ymmärtäisi hänen tuskansa ja armahtaisi häntä.
Etäällä, alhaalla, nautti mies ja vaimo eräällä parvekkeella aamun raikkaasta ilmasta. Mies oli tuonut kiikarin katsellakseen Neuvoston palatsia ja neuvoi naista sitä käyttämään. Pian oli heidän uteliaisuutensa tyydytetty, kun he eivät voineet sinne asti nähdä mitään veriläiskäleitä. Katseltuaan pilvetöntä taivasta, suuntasi nainen kaukoputkensa näkötornia kohden. Ja he näkivät kaksi mustaa pilkkua, niin pientä, että töin tuskin erotti ne ihmisiksi, toinen tarkasteli ympärilleen, toinen kohotti kätensä hiljaista taivasta kohden.
Hän ojensi kaukoputken miehelle. Tämä katsoi ja huudahti:
"Se on kai Mestari. Niin. Minä olen siitä varma. Hän on Mestari!"
Hän laski kaukoputken alas ja jatkoi. "Hän liikuttaa käsiään aivan kuin rukoilisi. Mitähän hän oikeastaan on. Auringonpalvelijako? Hänen aikanaan ei löytynyt tulenpalvelijoita, eihän?"
Hän katsoi taas. "Nyt hän lopetti. Ehkä se olikin vaan satunnainen asento". Hän antoi kaukoputken vaipua ja kävi miettiväksi. "Hänen ei tarvitse tehdä muuta kuin nauttia elämästä — nauttia elämästä. Ostrog kyllä ohjaa purtta. Ostrogilla onkin täysi työ pitääkseen kurissa koko tuon työväkilauman. Heidät ja heidän laulunsa! Ja kaiken tuon on hän saanut omakseen nukkuessaan, nukkuessaan. Kyllä tämä maailma on merkillinen".
XV Luku.
Arvokkaita henkilöitä.
Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan 19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat. Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista. Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista ja filigraanista.