"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin — erään neuvoston jäsenen serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin — hauska klubi — ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."
"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".
"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on
Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta —"
"Liian paljon?"
"Aivan liian paljon".
Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä, niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.
Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita, vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha "ilmakarhu" — hän käytti sitä sanaa — ettei hän lörpötellyt tyhjiä, että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui syrjään.
"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.
"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.
"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän
Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".