»Me olemme kuljeskelleet loitolti ja laajalti», sanoi Lambone. »Olemme kävelleet maileja, loppumattomia maileja. Ja Christina Alberta on kieltänyt kaiken ravinnon sekä itseltään että minulta. Lopulta minun piti sanoa, että nyt minä joko istun paikalleni ja syön, taikka kaadun tähän ja kuolen. Saammeko ottaa nämä tuolit? Istu siihen, Christina Alberta. Tarjoilija! Nyt on kyseissä äärimmäinen väsymys. Ei tummaa eikä vaaleaa. Minun täytyy saada shampanjaa. Bollinger 1914 tekee hyvää, mutta sen täytyy olla jääkylmää, mieluimmin liian kylmää, ja voileipiä — aika joukko savustettuja lohivoileipiä. Niin, tusina. Ah!»
Hän laski ranteensa pöydälle. »Kun olen saanut jotakin juodakseni, alan puhua», supatti hän ja pysyi vaiti. »Milloin lähditte talleilta?» kysyi Christina Alberta Faylta.
»Puoli yhdeksältä. Ei merkkiäkään hänestä.»
»Oletteko olleet kaukana?» kysyi Harold Lambonelta.
»Kaukana!» vastasi Lambone ja oli jonkun aikaa kykenemätön liikkumaan.
Hänen äänensä tuntui häipyvän etäisyyteen. »Kysyimme joka poliisilta pientä, hatutonta miestä. Aikamoisten alojen läpi Lontoossa. Aina vain eteenpäin — poliisin luota poliisin luo… Christina Alberta on hyvin päättäväinen nuori nainen. Jumala auttakoon sitä miestä, joka saavuttaa hänen rakkautensa! Ei yksikään sielu ole nähnyt häntä. Mutta en voi kertoa vielä…»
Harold pyyhkeili hiljaa leukaansa pitkillä taiteilijansormillaan. »On täysin mahdollista», sanoi hän, »että hän pistäytyi jonnekin ja osti itselleen uuden hatun.»
»Tietysti hänen on täytynyt hankkia hattu», sanoi Fay.
»Meidän kummankaan päähän ei pistänyt, että hän olisi voinut tehdä jotakin niin järkevää.»
»Meille ei pälkähtänyt mieleenkään kysyä hattukaupoista», sanoi
Christina Alberta.