»Onneksi», sanoi Lambone ja kääntyi toivottamaan virvokkeitaan tervetulleiksi. »Se olisi ollut viimeinen ruohonkorsi.»
»Hyvin kauan olimme erään toisen hatuttoman miehen jäljillä», sanoi Christina Alberta. »Saimme hänet kiinni Essexin tiellä ajettuamme häntä takaa koko Pentonvillen halki. Mutta hän oli vain parrakas, paljasjalkainen luonnonparantaja. Sitten saimme tiedon hatuttomasta miehestä Britannian luona, mutta sekään ei vienyt minnekään. Hän näytti juuri tulleen ulos talostaan jostakin lähistöltä ostaakseen tuoretta kalaa katukauppiaalta.»
»Omituista, kuinka väkeä tulee koolle, heti kun teet yksinkertaisimmankaan kysymyksen», sanoi Lambone suu täynnä voileipää. »Ja kuinka kiireellisen avuliaita he saattavat olla. He melkein ajoivat meidät porraskäytävään tuon kalamiehen jälkeen, joka osoittautui hyvin taistelunhaluiseksi, epäilyttävän näköiseksi vekkuliksi. Ihmisjoukko olisi tahtonut, että olisimme hakeneet juuri häntä, ja hän ei näyttänyt ollenkaan haluavan, että häntä haettiin. Jollei päähäni olisi pälkähtänyt pelastavaa ajatusta, olisi tapahtunut jotakin epämiellyttävää. Sanoin vain: 'Ei, tämä ei ole se herra. Se on toinen, samanniminen.’»
»Mutta mitä hän sanoi?»
»'Sitä parempi teille’, vastasi hän. Mutta se tyydytti kuitenkin ihmisjoukkoa, niin että pääsimme ihan huoletta raitiovaunuun, joka vei meidät Portland Roadin asemalle.»
Shampanja saapui jääastiassaan. »Se on tuskin vielä kyllin kylmää», sanoi tarjoilija koetellen pulloa.
»Nyt ei ole aikaa olla pikkumainen», sanoi Lambone ja otti kolmannen voileivän. »Sinä et syö mitään, Christina Alberta. Ja minun mielestäni täytyy sinun saada ainakin lasillinen tätä.»
Christina Alberta joi hiukan ja söi koneellisesti.
»Ihmettelenpä, saammeko nähdä häntä enää milloinkaan», sanoi Harold. »Lontoo on niin suuri. Niin laaja! Tunnen sen aina, kun näen jonkun menevän jonnekin. Tarvitaan pelottavaa rohkeutta lähteä ulos. Lontoon täytyy olla täynnä eksyneitä ihmisiä. Pelkäsin Lontoota, kunnes keksin maanalaisen rautatien ja tubit. Minusta tuntui, että minut voitaisiin jollakin syrjäkadulla saada viedyksi vaikka minne, ja jättää kiertämään kulmia yhä pitemmille kaduille iankaikkisesti. Uneksin viimeisestä kadusta — joka oli loppumaton. Mutta jos vain alan hermostua, kysyn tietä lähimmälle maanalaisen asemalle, ja siellä olen turvassa.»
»Mutta hän on saattanut tällä aikaa palata atelieriin», sanoi Fay.