Paul Lambone kurottautui ottamaan neljättä voileipäänsä ja joi kolmannen lasinsa shampanjaa hyvin nopeasti. Hän tuli puheliaammaksi näistä virvokkeista.
»Olen pahoillani», sanoi hän, »kun en tullut ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hän ostaisi uuden hatun. Se on pannut kaikki lankani sekaisin. Katsokaas, olin kohdistanut ajatukseni siihen, mitä tapahtui hänen päänsä sisäpuolella, niin etten ollenkaan välittänyt siitä, mitä sen ulkopuolella saattaisi tapahtua. Mutta hänenlaisensa siisti- ja puhdastapainen mies — minkä hän on saavuttanut elettyään koko elämänsä järjestyneissä oloissa — hankkii itselleen hatun melkein koneellisesti… Olemme ehkä kulkeneet aivan hänen vieritseen, kun hänellä oli hattu päässä.»
»Minä olisin tuntenut hänet», väitti Christina Alberta.
»Mutta ennenkuin tuo Pentonvillen mies veti kiusallisen sillinsä verkkomme läpi, niin olen varma siitä, että olimme ihan hänen kantapäillään. Katsokaas, Christina Alberta vaati minua kysymään jokaiselta poliisilta, mitä näimme — vieläpä liikennettä hoitavilta, liikaa työtä tehneiltä, kiukkuisilta, purevilta, raaoilta miehiltä — mutta minä valitsin joka tapauksessa suunnan, — minä päättelin, minne oli käännyttävä. Katsokaas, hyvä Watsonini», hän hymyili heikosti ja omahyväisesti Crumbille, »oleellista tällaisissa asioissa on asettaa itsensä asianomaisen asemaan, ajatella hänen ajatuksiaan omiensa asemasta. Sitä juuri minä koetin — sikäli kuin hengästymiseltäni saatoin — vaikuttaakseni Christina Albertaan. Se on aivan selvää. Kyseessä on mies, joka on vakaantunut, kauniisti, kadehdittavasti vakaantunut siitä, että hän on maailman korkein herra, vielä tuntematon, tunnustamaton, mutta juuri ilmaantumisensa edellä. Kulkeeko sellainen mies kaduilla yhtä herkästi kuin joku toinen? Ei ollenkaan. Hän on komea, vaativa, korskea. No niin: hän tahtoo nousta eikä laskeutua. Hän valitsee laajat pääkadut eikä ahtaita, ja pyrkii keskemmälle katua…»
»Eihän vain hänen ylitseen ole ajettu!» huudahti Christina Alberta terävästi.
»Ei, ei. Hän välttää liikennettä sen vuoksi, että se häiritsee häntä ja pienentää hänen arvokkuuttaan. Avoimet paikat vetävät häntä puoleensa. Korkeat talot, kirkkaat valot, kokousilmoitukset vetävät häntä voimakkaasti puoleensa. Niinpä hän jokseenkin varmasti kulki suoraan Trafalgar Squaren yli Amiraliteetin kaarelta päin Coliseumin vetävää kutsua noudattaen… Käsitättekö menetelmäni?»
Hän ei odottanut Crumbin vastausta. »Mutta mitä enemmän ajattelen kadonnutta ystäväämme, sitä enemmän ihailen ja kadehdin häntä. Mitä surkeita otuksia me olemmekaan! Tyydymme olemaan yksilöitä, ykkösiä, pisteitä, nappuloita, vesitippoja, hiekkajyväsiä inhimillisen hyörinän monivivahteisessa, tarkoituksettomassa sekasorrossa. Hän kohoaa sen yli. Hän kohoaa nyt sen yli. Hän hylkää sen jokapäiväisyyden ja vähäpätöisyyden suurenmoisella liikkeellä. Hänen maailmansa! Kuinka se on suurenmoinen! Viettipä hän iltansa missä hyvänsä, ja tulkoonpa hänelle mikä kohtalo hyvänsä, niin hän on onnellinen mies. Ja me istumme täällä, istumme täällä juomassa. Tilaan toisen pullon viiniä, Harold, ja pyydän, että te ja rva Crumb jätätte lämpimän ja happamen oluenne ja otatte osaa tähän. Tarjoilija! — Niin, yksi lisää, olkaa hyvä — Istumme tässä tungoksiin täynnä olevassa, savuisessa paikassa, silloin kun hän suunnittelee maailman pelastusta, jonka me annamme mennä menojaan, ja kohottaa kuninkaallisen tahtonsa Jumalan eteen. Mikä suurenmoinen innoitus! Otaksukaamme, että se liikuttaisi jokaista meistä…»
Christina Alberta keskeytti: »Luulen, että meidän pitäisi soittaa sairashuoneisiin. En tullut ennen ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, että hänen ylitseen olisi ajettu. Hän on aina ollut hiukan huolimaton mennessään katujen yli.»
Paul Lambone kohotti kätensä kieltävästi ja haki aivoistaan jotakin tekosyytä saadakseen jäädä istumaan.
»Hiukan myöhemmin», sanoi hän lyhyen vaitiolon jälkeen, »niin joutavat sairashuoneitten henkilökunnat paremmin vastaamaan. Siellä on tungos paraikaa… kymmenestä yhteentoista. Niin, juuri tungoksen aika…»