»Kuitenkaan me emme tiedä, olemmeko atlantalaisia», sanoi Christina
Alberta.
2.
Kun hän oli avannut tiensä kuudennelle luokalle Tavernerin koulussa, häiriytyi Christina Albertan kasvatuksellinen kehitys koulun sekä sisä- että ulkopuolella ilmenneitten erimielisyyksien takia. Opettajakunta oli erimieltä hänestä. Hänen käyttäytymisensä oli huonoa, hänen työnsä luokalla horjuvaa ja kehnoa, mutta hän läpäisi tutkinnoissa, etenkin koulun ulkopuolelta tulevien, riippumattomien tutkijoiden kokeissa, merkillisellä menestyksellä. Yleensä tahdottiin saada hänet pois koulusta, mutta olisiko meneteltävä niin, että hänet siirrettäisiin yliopistoon, vaiko vain yksinkertaisesti pyydettäisiin hänen vanhempiaan ottamaan hänet pois, siitä syntyi riitakysymys. Voimistelun opettajatar oli taipuvainen pitämään hengen ottamista kolmantena mahdollisena keinona sen vuoksi, että tyttö oli osoittanut leikeissä ääretöntä välinpitämättömyyttä tyyliä kohtaan, hänen epäurheilullisten temppujensa vuoksi koettaa voittaa pelit epäsäännöllisellä ja odottamattomalla tavalla ja hänen pyrkimystensä vuoksi tehdä voimistelusta ja harjoituksista karkeaa pilaa, joka ei ollenkaan soveltunut koulun seinien sisällä. Englannin kielen ja kirjallisuuden opettajatar oli samaa mieltä, vaikka Christina Alberta saattoi viettää tunteja aineita kirjoittaessaan ja koettaessaan muovailla Paterin, Ruskinin ja Hazlittin mietelauseita ja pykäliä sellaisiksi, että ne soveltuisivat hänen omiin, alkuperäisiin sepitelmiinsä. Ei ollut Christina Albertan syy, että alinomaa noihin kirjallisen kullan lankoihin oli merkitty punaisella musteella »kömpelöä», taikka »voisi olla paremmin ilmaistu», taikka »liian kukallista» Vain johtajatar sanoi todella hyvän sanan Christina Albertan puolesta. Mutta johtajatar koettikin, asemansa vuoksi, erikoisesti ymmärtää vaikeita tilanteita.
Ja Christina Alberta esiintyikin aina rauhallisen kunnioittavasti johtajatarta kohtaan ja osasi näyttää luonteensa parempia puolia kaikkein hämmästyttävimmällä notkeudella, milloin hyvänsä johtajatar tuli huoneeseen.
Kun Christina Albertalle kävi selväksi, mikä olisi tulos, valitsi hän kuitenkin opintien. Hän muuttui melkein silminnähtävästi, hän tuli kiltiksi, lakkasi olemasta oikullinen, hävisi tenniksessä voimistelunopettajattarelle niinkuin pienen urheilijanaisen tuleekin, lakkasi väittelemästä vastaan ja muuttui oudostelevan äidinkielenopettajattaren ihmeeksi ahkeraksi Stevensonin jäljittelijäksi. Mutta se oli vaivalloista työtä. Hänen uudistetussa tennispelissään oli liiaksi siroa antautumista, hänen samettiin käärityssä englanninkielessään hiukan liikaa parodiointia. Se mahdollisuus, että hän milloinkaan pääsisi noitten onnellisten tyttöjen joukkoon, jotka esikaupungeista menevät luennoille Lontooseen ja elävät korkeampaa elämää perheen tarkastusvallan ulkopuolella, viettäen aikaansa usein myöhäiseen iltaan opiskeluhuoneissa, laboratorioissa ja luentosaleissa, näytti hyvin epävarmalta, ottamatta lukuun äidin rauhallista, mutta päättävää vastarintaakaan.
Sillä rva Preemby ei ollut sellainen nainen, joka olisi pitänyt siitä, että hänen tyttärensä saisi korkeamman sivistyksen kuin hänen vanhempansa ja kuin hänen asemansa edellytti. Hän rupesi valittelemaan sitä heikkouttaan, ettei ollut pannut Christina Albertaa työhön pesulaitoksessa, niinkuin hänet itsensä, jo neljäntoista ikäisenä, oli pantu. Silloin hän olisi oppinut ammatin alusta alkaen ja olisi kyennyt auttamaan, ja sitten seuraamaankin äitiään, niinkuin rva Preemby oli auttanut ja seurannut rva Hossettia. Mutta koulu tenniksineen, musiikkeineen, ranskoineen ja niin poispäin oli saanut hänen tyttärensä vieraantumaan puhtaasta ja puhdistavasta elämästä. Hän oli nyt tulossa seitsemäntoista ikäiseksi, ja mitä pikemmin hän luopui noista asioista, jotka veivät vain suoraan opettajattareksi, vanhaksi piiaksi, Italian-matkoihin, taiteellisiin pukuihin ja ehdottomaan kykenemättömyyteen, sitä parempi hänelle ja kaikille muillekin.
Hän kävi taistelua Christina Albertan tapaa vastaan istua epänaisellisissa asennoissa kirjan ääressä, ja kun hra Preemby rupesi ennenkuulumattoman uskaliaasti väittämään, että se oli liian kovaa tyttöä kohtaan, ja ettei hän huomannut kirjoissa mitään haittaa, ja sen sellaista, vei rva Preemby hänet Christina Albertan omaan huoneeseen katsomaan, mitä siitä sukeutui, ja erikoisesti tarkastamaan hänen sinne ripustamiaan kuvia. Vaikka hänelle näytettiin suuri valokuva Michel Angelon Aatamin luomisesta, sellaisena kuin mestari oli kuvannut tuon tapahtuman sixtiniläisen kappelin kattoon Roomassa, koetti hän vieläkin vähän vastustella ja sanoi, että se oli »taidetta».
»Minusta näyttää, että sinä puolustat kaikkea, mitä hän tekee», sanoi rva Preemby. »Katsoppa tätä! Taidetta! Katsele noita kirjoja! Darwinin 'Lajien synty’! Se on kaunis kirja tytön rukouskirjaksi!»
»Ei hän kai näe siinä mitään pahaa»; sanoi hra Preemby.
»Hän!» sanoi rva Preemby arvokkaasti. »Ja katso tätä!»