1.
Eräässä aikaisemmassa luvussa on sanottu, että hra Preemby vaimonsa kuoleman jälkeen oli kuin siemen, joka itää ja erittää itsestään rohkeita ja tavattomia. Uusi vaihe tässä myöhästyneessä itämisessä alkoi, kun hän asteli Lontoon läpi hänet pidättäneen poliisimiehen rinnalla. Jos tämä olisi tapahtunut Preembylle, silloin kun hän oli vain hra Preemby, olisi se ollut vain pelottava, kauhea häpeä, häpeä. Se olisi ollut sietämätön kokemus, valitettava asia, joka olisi ollut kestettävä ja kätkettävä ja, jos mahdollista, pyyhittävä pois muistista ja mielestä. Jos se taas olisi tapahtunut Sargon-unelman aikaisempina aikoina, olisi se antanut tilaisuuden mahtavaan, dramaattiseen näytökseen. Hän olisi ajatellut, minkä vaikutuksen se tekisi katselijoihin ja ohikulkijoihin, hän olisi ottanut asenteita ja tehnyt mahtavia liikkeitä ja sanonut syviä, muistettavia sanoja. Mutta jokin kasvamisen voima oli nyt ottanut hänet haltuunsa, eikä hän tehnyt mitään sellaista. Hän ei nyt näytellyt ulospäin maailmalle, eikä sisäisesti itselleen. Melkein ensimmäistä kertaa elämässään hän tarkasteli suoraan itseään, mitä hän oli tehnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut, ja hän oli niin ihmetyksen vallassa tästä lopullisesta totuuden käsittämisestään, että hän kokonaan unohti koko kutomuksensa uskotteluja, kuviteltuja vastauksia ja vapaaehtoista itsepetosta, joihin hän oli takertunut tässä uudessa ilmestyksen vaiheessa. Hän asteli niin tyynesti valaistuja katuja, että vain tarkin havaitsija saattoi huomata, että hänet oli pidätetty ja että poliisi toimitti virkaansa. Muitten mielestä hän saattoi hyvinkin olla joku satunnainen, kotiin palaavan poliisin seuralainen.
Yksi päätös oli kasvanut tuossa uudelleensyntyvässä mielessä merkillisen kirkkaana ja voimakkaana, nimittäin se, että hän ei ollut, eikä milloinkaan olisi, tuo Albert Edward Preemby, joka oli johtanut hänet elämään. Hän oli olento, joka todellisuudessa oli nimeltään mikä hyvänsä, mutta tällä kertaa Sargon, Sargon, loistava kuningas. Ensimmäiset aineelliset näyt Sumeriasta ja hänen muinaisesta kunniastaan olivat jo painuneet taka-alalle hänen mielessään. Hän ei ollut ollenkaan menettänyt uskoaan niihin, mutta ne olivat nyt vanhaa historiaa hänelle, ja paljastus täysihoitolassakin näytti olevan hyvin kaukana. Hänen ajatuksensa olivat matkanneet pitkiä välejä ja koonneet paljon kuluneella viikolla. Välittömän, suurenmoisen loiston odotus oli karkeasti hajoitettu. Voima, joka oli kutsunut hänet, ihmetytti häntä suuresti, mutta se ei ollut kukistanut häntä. Hän tiesi aivan selvästi, että hänen oli oltava Sargon, joka ei elänyt itseään, vaan koko maailmaa varten, ja että siitä väistyminen tai sen hylkääminen olisi merkinnyt täydellistä tuhoutumista. Hänestä ei ollut näyttänyt välttämättömältä, että hänen omaa uskoaan koeteltaisiin, mutta nähtävästi oli voima päättänyt, että sitä oli koeteltava. Ja nähtävästi oli hänen kuljettava jonkun ankaran valmistuskauden läpi, ennenkuin hän pääsisi valtakuntaansa. Hänen olisi saatava tuntea, mikä vankila oli, ja hän saisi kestää oikeudellisen tutkimuksen. Häntä vaadittaisiin kieltämään itsensä.
Mitä hän heille sanoisi? Minä en ole hän… taikka minä en ole, se… vai kuinka se kuuluikaan? Minä en ole se, jonka te otaksutte minun olevan. Hän mutisi sitä itsekseen.
»Mitä?» kysyi poliisi.
»Ei mitään. Onko se hyvin kaukana?» kysyi Sargon.
Se oli juuri kulman takana. Sargon huomasi olevansa pienessä, kolkossa huoneessa, jossa oli myös puoli tusinaa jokseenkin ystävällisiä, mutta hiukan pilanhaluisia miehiä univormuissa. Häneltä kysyi nimeä ja osoitetta eräs pöydän takana istuva. »Sargon», vastasi hän, »Sargon ensimmäinen».
»Eikö mitään ristimänimeä?»
»Ennen Kristusta», vastasi Sargon.
»Eikö mitään annettua nimeä, tarkoitan?» sanoi kysyjä.