Mutta hän ei ollut ollenkaan varma siitä, ettei hänen kimppuunsa päästäisi, ja hän huomasi jääneensä miettimään, kuinka paljon tukea ja apua hän saisi lontoolaisilta ystäviltään. Voisiko hän esimerkiksi luottaa Paul Lamboneen? Jos rahojen suoritus lakkaisi, voisiko hän saada jonkun toimen ja pitää itseään yllä niin kauan, että saisi isä parkansa selvitetyksi verkosta, johon tämä oli joutunut? Kuinka suhtautuisivat asiaan Harold ja Fay, jotka olisivat ikuisessa pulassa, jos rahojen lähetys lakkaisi? Ja sitten kai isä ihmetteli itsekseen, miksi apua ei tullut — ällistyneenä siitä, mitä hänelle oli tapahtunut ja luultavasti tullen yhä höperömmäksi.

Christina Alberta kehittyi nyt nopeasti täysi-ikäiseksi. Kaiken hänen radikalisminsa ja kapinallisuutensa pohjalla oli aina tähän saakka ollut usko, äänetön, alitietoinen luottamus yhteiskunnallisen järjestyksen oikeudenmukaisuuteen, varmuuteen ja ylläpitävään tarmoon. Se on olemassa melkein aina nuorison kapinahalun pohjalla. Hän oli hyväksynyt sen, paljonkaan sitä ajattelematta, että sairaalat olivat mukavuuden ja ylellisyyden tyyssijoja, että lääkärit omistivat täydellisesti kaiken nykyaikaisen tieteen käyttökyvyn, että vankilat olivat siistejä ja esikuvallisia paikkoja, että vaikka lait saattoivatkin olla epäoikeudenmukaisia, niin ei niiden sovelluttamisessa ilmennyt mitään vehkeitä tai välinpitämättömyyttä. Hänellä oli sama luottamus yhteiskunnallisen elämän lopulliseen oikeamielisyyteen kuin pienellä lapsella lastenkamarin ja kodin rikkumattomaan turvallisuuteen. Mutta nyt hän heräsi huomaamaan sen tosiasian, että maailma oli epävarma olinpaikka. Se ei johtunut siitä, että se olisi ollut turmeltunut tai pahantahtoinen maailma, mutta siitä, että se oli välinpitämätön ja satunnaisuuksien varassa. Se vältti häiriöntekijöitä. Se saattoi tehdä alhaisinta, vaarallisinta ja julminta päästäkseen moittijoiden painostuksesta, ja se olisi varmasti kieltäytynyt, jos sitä olisi kiusattu sellaisilla kärsimyksillä ja epäkohdilla, jotka se mahdollisesti saattaisi olla huomaamatta. Se oli pelottava maailma, huolestuneiden ihmisten maailma, jonne saattoi hukkua ja eksyä vielä ollessaan elossa ja kärsiessään. Se oli maailma, jossa ei ole hyvä olla yksin, ja Christina Alberta alkoi tuntea olevansa pelottavan yksin.

Hän ei ollut milloinkaan, mietti hän, välittänyt suuriakaan vanhemmistaan, mutta nyt hän huomasi, että perhe saattaa hajaantua liian aikaisin. Hän kaipasi muuria, johon nojaisi selkänsä, jos Sam Widgery kuitenkin rohkaisisi itsensä hyökkäykseen saakka, hän kaipasi sellaista, joka olisi todella oma, luotettavaa liittolaista, johon saattaisi turvautua, jotakin lujempaa kuin laki ja tapa, jotakin, joka ryhtyisi toimiin ja joka heti huomaisi, mitä hänelle olisi tapahtunut, jos hän joutuisi onnettomuuteen, joka kieltäytyisi hyväksymästä hänen kaatumistaan, jotakin, joka huolehtisi hänestä enemmän kuin itsestään, eikä helposti kääntyisi pois.

Miestäkö, vai naista? Tietysti sellaista, joka rakasti häntä.

»Hiisi vieköön Teddyn!» huudahti Christina Alberta ja pöläytti tomupilven vaunun istuimesta nyrkillään. »Hän pilaisi kaiken.»

»Ja minä tiesin, minkälainen hän oli. Tiesin koko ajan, minkälainen hän oli! Minun on hoidettava kaikki itse», jatkoi Christina Alberta. »Ja kukapa sitäpaitsi välittäisi minusta, kun minulla on tällainen nenä? Jos nyt maailmassa edes olikaan rakastajia, jotka rakastaisivat sillä tavalla! Mutta tässä maailmassa on vain ihmisiä, jotka eivät välitä mistään. Likaläjä koko maailma!» sanoi Christina Alberta.

5.

Hänen ajatuksensa alkoivat liidellä toisiin maailmoihin. Tarkkaan ajatellen, eikö siinä väitteessä, että hän oli… kummallinen, kuitenkin ollut jotakin epämiellyttävän oikeutettua? Tähän asti Christina Alberta oli aina pitänyt itseään terveyden ja sielullisen selvyyden esikuvana, jossa ei ollut mitään vikaa, paitsi ehkä tuo… nenä. Nyt tuo sana »kummallinen» pisti hänen mieltään kuin piikki, joka oli sattunut paikalleen. Hän ei saanut sitä enää irti.

Hän oli aina, sen hän tiesi, ollut toisenlainen kuin muut. Hänellä oli aina ollut oma tyylinsä.

Useimmat hänen maailmassa kohtaamansa ihmiset olivat tehneet häneen värittömän vaikutuksen, heikkoja puheessa ja toimissa, vältteleviä — »vältteleviä», niin juuri. He välttivät käyttää kaikenlaisia suoria sanoja, eivätkä tienneet, miksi. Christina Alberta sanoi mielellään »helkkari» ja »kirottu» ja muuta sellaista, kunnes joku sai hänet vakautuneeksi paremmasta syystä olla käyttämättä niitä kuin se, että ne eivät olleet sopivia. Toiset eivät yleensä käyttäneet sellaisia sanoja, koska niitä yleensä ei sanottu, eivätkä tehneet tekoja, sen vuoksi, etteivät muut niitä tehneet. Mutta heillä oli oma pelokas matkimishalunsa, jos tehtiin tai sanottiin jotakin, olipa se sitten miten nurinkurista hyvänsä. He juuri elivät elämäänsä ja olivat siinä määrin kuin mahdollista toistensa kaltaisia, kunnes kuolivat. Miksi siis yleensä olla olemassa? Miksi ei väistyä pois ja jättää joku muu ottamaan olemassaolo haltuunsa. Mutta oli miten oli: he vain kulkivat elämän läpi. He eivät joutuneet selkkauksiin. He tukivat toinen toistaan. Ja toiselta puolen, entä jos et halunnutkaan väistyä? Saatoit toiset ihmiset hämmästymään itseäsi. Niin jouduit pois uralta. Olit kuin juna, joka joutuu kiskoiltaan ja koettaa päästä suoraan yli seudun. Törmäät… kaikkeen.