Oliko tämä välttelevä elämä, jota hän aina oli halveksinut, todella tervettä elämää? Oliko tuo väistymästä lakkaaminen epäterveyden merkki? Lampailla, oli hän lukenut, oli tauti, jonka vallassa ne jättäytyivät yksikseen ja kuolivat. Oliko kaikki tämä erikoisuus ja oman itsensä ajatteleminen, kun ei kulkenut joukon mukana ja niin poispäin, tuo kaikki, josta hän oli ollut ylpeä ja varma, oliko se juuri poistumista terveestä elämästä? Erikoisuus, eksentrisyys, omituisuus, kummallisuus, hulluus, olisiko se vain samaa ominaisuutta nousevassa asteikossa?
Eikö hänen isänsä omituisuus ollut siinä, että hän, vietettyään vuosia mahdollisimman syrjässä, oli lopulta koettanut pyrkiä johonkin todelliseen ja outoon? Ja oliko hän, Christina Alberta, omalla tavallaan pyrkinyt mihinkään muuhun? Oliko hänenkin sielunsa huonosti tasapainossa? Järkähtänyt ehkä useammillekin tahoille, mutta sittenkin poissa tasapainosta. Oliko hänenkin tavattomuuden harrastuksensa perittyä?
Hänen ajatuksensa kääntyi mielleyhtymän välityksellä kysymykseen, oliko hän todella perinyt jotakin isältään. Oliko hänen omituisuutensa ollenkaan samaa lajia? Sen pitäisi olla, koska he kerran olivat isä ja tytär.
Mutta kuinka erilaisia he olivatkaan? Kuinka erilaisia isäksi ja tyttäreksi?
Mutta olivatko he isä ja tytär? Mielikuvituksellinen ajatus, jonka hän tavallisesti tukahutti — ajatus, joka perustui mitä löyhimmille arveluille, satunnaiseen lauseeseen, jonka hänen äitinsä oli sanonut kuolinvuoteellaan. Silloin tällöin olivat nämä nukkuvat mieleenjäämät tulleet ilmoille ja vallanneet hänen mielensä yllätyksellä, joutuakseen sitten heti halveksivasti torjutuiksi.
Tan-ta, tan-ta, tan-ta-taa. Junan tuttuun kolinaan yhtyi tuttu toisinto. Christina Alberta oli tulossa Liverpoolkadun asemalle, ja hänen pulmansa olivat yhä vailla ratkaisua.
Vanha mielikuva kadotti juurensa ja haihtui. Mitä hyvää sellaisista unelmista oli? Hän oli saapunut perille.
6.
Christina Albertan ja Wilfred Devizesin kohtauksesta seuraavana päivänä tulikin paljon mielenkiintoisempi tapahtuma kuin tyttö tai vieras milloinkaan oli odottanut.
Paul Lambonen ohjeitten mukaan oli hän ottanut mukaan valokuvia ja isänsä kirjeitä ja valmistellut kaiken, mikä hänen omasta mielestään oli tärkeää kerrottavaksi hänestä. Hän ajoi autolla Devizesin taloon Cavendish Squarea pitkin, ja heidät vietiin heti odotus- ja työhuoneen läpi arvokkaaseen, pieneen oleskeluhuoneeseen, jossa leimusi takkavalkea ja sen edessä pöytä teetarpeineen ja seinillä runsaasti kirjahyllyjä. Devizes tuli heti heidän luokseen.