Christina Alberta oli hiukan hämmästynyt ajatellessaan, että tuota honteloa, tummaa, pitkätukkaista miestä pidettiin hänen näköisenään. Hän oli nuorempi kuin tyttö oli odottanut, nuorempi hänen mielestään kuin hänen isänsä tai hra Lambone, ja hänellä oli yllään pitkä, napittamaton aamutakki. Hän piti nenäänsä pystyssä, ja hän oli todella komean näköinen.
»Päivää, Paul», sanoi hän hilpeästi. »Tämäkö on se nuori nainen, jonka isä on varastettu? Juodaanpa hiukan teetä. Hän on neiti…»
»Neiti Preemby», täydensi Lambone, »mutta kaikki sanovat häntä
Christina Albertaksi.»
Devizes käänsi häneen katseensa, joka tottumuksen ja taipumuksen vuoksi oli tutkiva. Hän näytti hieman säpsähtävän ja läheni ja pudisti hänen kättään. »Kertokaa minulle siitä», sanoi hän. »Arvelette, että hän ei todella ole hullu, vaan ainoastaan jonkun verran erikoinen ja kummallinen. Eikö niin? Lambone sanoo minulle, että hän on terve. Se on aivan mahdollista. Minun olisi parasta aluksi ottaa selkoa hänen mielentilastaan, ja voimme sitten myöhemmin keskustella hoitolasta. Arvaan, että haluatte hänet oman hoitonne alaiseksi — pois sairaalasta. Se ei ole ollenkaan helppoa. Meidän on otettava selvä esteistä. Mutta sillä välin teetä… Minun on juuri täytynyt selvittää erään naisen todella hirmuisia harhakäsityksiä, ja olen jokseenkin uupunut. Mutta kertokaa minulle kaikki ihan omalla tavallanne.»
»Kerro hänelle», sanoi Lambone sovitellen olkapäitään nojatuoliin ja valmistautuen keskeyttämään.
Christina Alberta alkoi valmiiksi ajatellun kertomuksensa. Silloin tällöin keskeytti hra Devizes hänet kysymyksellä. Hän katseli koko ajan tyttöä, ja tuntui alusta alkaen, että nuo silmät ilmaisivat jotain muutakin kuin pelkkää harrastusta hänen tarinaansa. Devizes katseli häntä ikäänkuin olisi nähnyt hänet ennenkin eikä oikein muistaisi, missä. Christina Alberta selitteli, mitä isä oli kertonut hänelle, kun hän vielä oli pikku tyttö, pyramiideista, kadonneesta Atlantiksesta ja niin poispäin, ja siitä kummallisesta helpotuksen tunteesta ja uudistumisesta, joka oli seurannut hänen äitinsä kuolemaa. Hän kertoi spiritistisestä istunnosta ja Sargonin tulemisesta. Devizes oli hyvin utelias kuulemaan eri vaiheet Sargonin tarinassa. »Oli omituista, että tuo ilmoitus sopi niin hyvin Preembyn henkiseen vireeseen. Mitä tuo nuori mies oikeastaan toimitti? En oikein käsitä häntä.»
»En tiedä. Luulen, että hän aivan sattumalta tuli puhuneeksi juuri sellaisesta aiheesta. Oli paha onni, että se sattui soveltumaan.»
»Ehkäpä hänen tapansa oli tehdä ylioppilastepposiaan juuri sillä lailla?»
»Niin kyllä, tepposiaan. Mutta hän olisi voinut sanoa Tutankhamen.»
»Mutta sattuikin sanomaan Sargon.»