»1899», vastasi tyttö.
»Ja te synnyitte kohta jälkeenpäin?» Hän teki kysymyksensä teeskennellyn välinpitämättömästi.
»Ei, kyllä siinä oli sopiva väliaika», vastasi Christina Alberta nolon kevyesti. »Minä synnyin 1900.»
»Pieni, soma, sinisilmäinen mies, joka oli hiukan mietiskelyyn taipuvainen. Tuntuu kuin näkisin hänet», sanoi Devizes ja katseli yhä valokuvaa.
Kukaan ei puhunut melkein minuuttiin. »Herra Jumala!» kuiskasi Lambone itsekseen. Devizes joi hajamielisenä kupin teetä. »Omituista!» huudahti hän. »En olisi milloinkaan uneksinutkaan sellaista.»
»Mikä on?»
Hänen vastauksensa seurasi sitä ajatusten juoksua, johon hän nyt oli antautunut. »Christina Albertan ja äitini yhdennäköisyys on hämmästyttävä. Se on kiusannut minua aina siitä saakka, kun tulitte huoneeseen. Se häiritsee ajatuksiani. Minulla on pieni kuva…»
Hän hyppäsi pystyyn ja lähti huoneesta. Ällistynyt, huolestunut Christina Alberta kääntyi kiivaasti Lambonea kohti. »Hän tunsi isäni ja äitini», sanoi hän.
»Nähtävästi», sanoi Lambone jotakin puolustelevaa äänessään.
»Nähtävästi», toisti tyttö. »Mutta… hän tunsi heidät! Hän tunsi heidät hyvin. Ja… mitä hän ajattelee?»