Devizes palasi pitäen kädessään pientä, kultakehyksistä maalausta.
»Katsokaa tätä», sanoi hän ja ojensi sen Lambonelle. »Se saattaisi olla
Christina Alberta. Näettekö, kuinka samannäköinen? Kun ei ota huomioon
vanhanaikuista hiuskasaa pään päällä ja korkeakauluksista pukua.»
Hän ojensi kuvan Christina Albertalle ja katseli Lambonea hämmästyneen kysyvästi.
»Saattaisinpa olla minä naamiaispuvussa», myönsi Christina Alberta kuva kädessään. Syntyi pitkä hiljaisuus. Tyttö kohotti silmänsä ja näki ilmeen hänen kasvoillaan. Hänen mietteensä läksivät kiitämään mielikuvituksellista vauhtia, niin kiivaasti, että ne kohta kiersivät takaisin lähtökohtaansa. Se oli kuin salama ja väläys pikimustassa yössä. Tyttö ponnisteli ankarasti saadakseen keskustelun kääntymään oikealle tolalle, ollakseen, niinkuin hänen ajatuksensa eivät olisikaan kiitäneet. »Mutta mitä kaikella tällä on tekemistä isäni asiassa?» kysyi hän.
»Ei suoranaisesti mitään. Äitini ja teidän yhdennäköisyytenne on pelkkä sattuma. Pelkkä sattuma. Mutta se on mitä omituisin sattuma. Se on saattanut ajatukseni väärille urille. Minä arvelin, että jos on olemassa näin läheinen yhdennäköisyys, niin täytyy henkilöiden välillä myös olla veren siteitä. Arvelen, että äitinne sukulaiset — mikä sanoittekaan, että heidän nimensä oli? — Hoskinko?»
»Sanoinko? En muista. En olekaan sanonut. En ole. Hänen nimensä oli
Hossett.»
»Juuri niin, Hossett. Otaksun, että pari kolme sukupolvea sitten Hossettit ja Devizesit ovat solmineet avioliittoja keskenään. Ja siihen me siis tultiin! Me olemme… serkuksia, emme kylläkään tiedä, kuinka kaukaisia. Mutta tyypit häviävät perheissä, ja esiintyvät taas. Sehän tavallaan yhdistää meitä, vai kuinka, Christina Alberta? Se tekee asian minulle entistä tärkeämmäksi. Te ette enää ole minulle niinkuin kuka hyvänsä neuvonkysyjä. Taikka pikemmin, kuin Paulin ystävä. Tunnen olevani liittolaisenne. Siinä se. Mutta palatkaamme isäänne. Hänhän meni naimisiin äitinne kanssa, juuri kun tuo vanha Etelä-Afrikan sota alkoi. Hän oli aina haaveileva, mitään huomaamaton olento, kuten sanoimme. Aivan alusta saakka…»
Hän keskeytti äkkiä.
»Aina», sanoi Christina Alberta pitkän vaitiolon jälkeen.
»Mutta kaikesta tuostahan olemme jo puhuneet», virkkoi Devizes ja vaikeni saamatta muutamaan minuuttiin sanaa suustaan. »Niin», sanoi hän vihdoin.
Tytön sydän kolkutti nopeammin ja hänen poskillaan oli jännityksen puna. Hänen nopea käsityskykynsä oli täyttänyt kaikki aukot. Hän ymmärsi nyt, ja sitten kaikki taas katosi. Hän olisi tahtonut mennä heti pois ja ajatella tuota kaikkea. Mutta se ei kävisi päinsä. Hänen täytyi olla välittämättä kysymyksistä, joita nousi hänen mieleensä. Hänen ajatuksensa laukkasivat edelleen kuin pyörremyrskyyn joutunut itsepäinen matkustaja. Hänen äitinsä esimerkiksi. Hän koetti palauttaa mieleensä jotakin äidistään, sellaista, joka oli kauan sitten sinne hautaantunut. »Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen, mitä se oli? Juoksi tiehensä ja jätti minut siihen?» Hänen äitinsä lepäsi vuoteessaan ja houraili. Kuka oli jättänyt hänet ja mihin? Tuo pysyvä arvoitus, tuo epäilys, tuo unelma. Mutta kuuntele häntä nyt, Christina Alberta, kuuntele! Hän tarkasteli Devizesiä kaikin voimin, mutta näytti kuitenkin olevan kuuro kaikelle, mitä tämä sanoi.