Lopulta hän joutui ankkuriin hilpeästi maalattuun nojatuoliin kaasu-uunin ääreen, ja kun Christina Alberta oli jonkun aikaa kierrellyt huonetta, tuli hänkin sinne ja seisoi uunin edessä hyvin muodostuneet jalat hajallaan ja kädet selän takana asennossa joka olisi loukannut kaikkia hänen naispuolisia edeltäjiään monen sukupolven aikana. Mutta se ei loukannut Devizesiä, joka piti häntä yhä kiintoisampana katseltavana istuessaan siinä mukavasti ja seuratessaan hänen liikkeitään elävästi ihaillen. Useimmat meistä tottuvat asteettain tyttäriinsä. He kasvavat ja me kannamme ihailuamme heitä kohtaan niinkuin Milo kantoi härkää, eikä ole kovinkaan tavallista, että mies yhtäkkiä saa tyttären, joka heti on yhdenkolmatta ikäinen.
Tyttö sanoi, ettei hänessä ollut paljoakaan metafysiikkaa: hän oli materialisti.
»Ei rukouksia äidin polvilla? Isän tai äidin opettamaa uskontoa?
Rukouksia ja opetusta koulussa, kirkossa tai kappelissa?»
»Se kaikki huuhtoutui pois ja haihtui, niin pian kuin se tuli säännölliseksi.»
»Ettekö ole pelännyt helvettiäkään? Suurin osa minun sukupolveani on kokenut helvetin pelon.»
»En jälkeäkään siitä», sanoi Uusi Aika.
»Mutta lienette kuitenkin kaivannut Jumalaa öisin?»
Christina Alberta ei vastannut heti. »Olen kyllä», sanoi hän. »Se tulee joskus. En tiedä, onko se hyvin tärkeää, vai ihan merkityksetöntä?»
»Se on osa», sanoi Devizes hitaasti, »jostakin, mikä pohjautuu haluun olla enemmän kuin pelkkä maan matonen — alhaisuuden pelosta ja sen sellaisesta.»
»Niin. Tiedättekö enemmän siitä?»