»Ennen kyllä. Mutta nyt puhutaan vain Tumbridge Wellsistä. Siellä, Tumbridge Wellsissä, on kukkuloita, joitten nimet viittaavat suoraan johonkin yhteyteen entisten israelilaisten kanssa, Efraimin vuori ja Gilboan vuori ja muita, ja siellä on koko joukko omituisenmuotoisia kallioita, jotka ovat ääriviivoiltaan kuin suuria kilpikonnia ja esihistoriallisia hirviöitä ja muodoltaan niin salaperäisiä, ettei kukaan tiedä, ovatko ne Jumalan vai ihmiskätten töitä. Olen hyvin halukas näkemään nuo kalliot omin silmin. Niillä saattaa olla meille syvempi ja läheisempi merkitys kuin yleensä otaksutaan. Tumbridge Wellsissä on koko joukko täysihoitoloita — niin kertoi minulle eräänä päivänä mies, jonka tapasin British Museumin assyrialaisessa huoneessa — ja eräitten niistä pitäisi olla hyvin mukavia ja halpoja.»
»Voimmehan me mennä sinne loma-ajaksi», sanoi Christina Alberta, »ennenkuin opintokausi alkaa Lontoossa.»
Ulkona hehkui keskikesän ilta, ja hämärä rauha täytti huoneen. Isän ja tyttären ajatukset kulkivat eri suuntiin. Hra Preemby katkaisi ensimmäiseksi hiljaisuuden.
»Nyt kun minun täytyy käydä surussa tai puolisurussa jonkun aikaa, olen päättänyt antaa pois nuo tvillipolvihousut ja sukat. Joku köyhä mies saattaa tuntea niitten edut — talvella. En ole milloinkaan oikein pitänyt noista kovin säkkimäisistä puvuista, mutta tietysti oli, niin kauan kuin äiti parkasi eli, hänen makunsa lakina minulle. Ja nuo hatut, ne tulevat silmille, ja ovat kuumia. Tuo tvillikangas… Sitä pidetään liian suuressa arvossa. Jos ajat pyörällä tai muulla, niin se kuluu istuimen hankauksesta. Saa näyttämään hullunkuriselta… Ja sitten ajattelen vielä, että hankin pian tuollaisen pehmeän, mustanauhaisen huopahatun.»
»Olen aina ollut sitä mieltä, että sinulla pitäisi olla sellainen, isä», sanoi Christina Alberta.
»Käyköhän se surupukuun?»
»Ihan varmasti, isä.»
Hra Preemby mietiskeli mielissään. Tytöllä on selvä järki. Hänen mielipiteensä ovat kuuntelemisen arvoisia.
»Mitä taas tulee siihen, että panisimme hakaristin äiti parkasi hautakiveen, niin olet ehkä oikeassa arvellessasi, että hän itse ei olisi valinnut sitä. Lienee kuitenkin parasta tehdä niinkuin sinä ehdotit ja asettaa haudalle vain yksinkertainen risti. Hänen hautansahan se ennen kaikkea on.»
Silloin Christina Alberta nousi tuoliltaan ja tuli pöydän ympäri — melkein tanssien, kunnes muisti, kuinka asiat olivat — ja suuteli häntä. Jostakin hämärästä syystä hän vihasi hakaristiä yhtä paljon kuin rakasti isäänsä. Hänelle siitä oli tullut yksinkertaisuuden tunnus, ja hänestä ei ollut mieluista ajatella, että hänen isänsä oli tyhmä, etenkään nyt, kun hän jostakin hämärästä syystä oli alkanut pitää häntä väärinkäsitettynä.