7.
Oli paljon asioita hoidettavana, ennenkuin Preembyt voivat lähteä Tunbridge Wellsiin. Tuli monet neuvottelut hra Sam Widgeryn kanssa Woodford Wellsissä ja sitten herrojen Paynen ja Punterin likaisessa toimistossa Lincolns Innissä. Heti alusta alkaen nämä liikemiehet huomasivat, että hra Preemby oli lapsi liikeasioissa, mutta kun he jatkoivat neuvotteluja hänen kanssaan, huomasivat he, että hän oli hyvin saita ja vaikeasti käsiteltävä lapsi. Kului kuusi viikkoa, ennenkuin hra ja rva Widgery pääsivät muuttamaan äkeinä ja kiukkuisina Kirkkaan Virran huoneistoihin, ja hra Preembyn ja hänen tyttärensä tuli päivää myöhemmin lähteä Lontooseen valitsemaan täysihoitolaa Tunbridge Wellsistä.
Christina Alberta vietti orpoutensa ensi ajat taistellen sopimatonta hilpeyden ja syvää vapautuksen tunnetta vastaan. Hän huomasi isänsä valmiiksi hyväksymään minkälaiset tekosyyt hyvänsä, joilla hän halusi päästä päiväksi Lontooseen, olipa isä suopeuteen taipuva silloinkin, kun hän tuli myöhään kotiin. Tytöllä oli melkein pieni maailma erilaisia tuttavia Lontoossa: ylioppilastovereita ja heidän ystäviään, ylioppilastovereita Taloudellisesta Korkeakoulusta ja ylioppilastovereita Tomlinsonin Kauppakoulusta, ja hän tunsi filologeja ja lääketieteen ylioppilaita ja maalta tulleita tyttöjä, jotka olivat jättäneet perheensä ja saaneet konekirjoittajattaren paikan, ja niin edespäin aina malleihin ja kuorotyttöihin ja epämääräisissä paikoissa työskenteleviin, älymystön luokkaan kuuluviin nuorehkoihin miehiin saakka. Hän tapasi heitä Uuden Toivon Klubin kokoushuoneissa, ruokailusaleissa ja sellaisissa paikoissa, joissa oli myös työväenpuolueen poliitikoita ja henkilöitä, jotka selittivät olevansa bolshevikeja, ja hän kävi seuroissa ja väittelytilaisuuksissa kaukaisissa, merkillisissä paikoissa. Se oli huikean hauskaa, vaikka osa aikaa olikin otettava Woodford Wellsin vaativilta tarpeilta ja tiedusteluilta. Ja ihmiset pitivät hänestä, he pitivät Christina Albertasta, nauroivat hänen piloilleen ja ihailivat hänen päättävää leukaansa, eivätkä sanoneet mitään hänen nenästään. Tämä oli paljon enemmän hänen luonnollista ympäristöään kuin Tavernerin koulun väki milloinkaan oli ollut. Kukaan ei näyttänyt muistavan, että hän tuli pesulaitoksesta, sillä tässä suhteessa he eivät välittäneet muusta, kuin että asianomainen ei vain ollut tullut vankilasta. Ylioppilaselämän huvitusten välillä hän ehti jonkun verran harrastaa lukujakin.
Surressaan äitiään hän ei saattanut estää itseään tuntemasta uutta, rajatonta vapautta näissä seikkailuissa ja kokemuksissa. Hänen isänsäkin — Jumala häntä siunatkoon! — tupakoi surussaan paljon enemmän kuin ennen, hän yritti polttaa sikarejakin, joten hän ei voinut tuntea tupakan hajua tyttäressään — taikka mitään muutakaan sellaista. Isä teki muutamia kysymyksiä, ja niihin oli helppo vastata. Pitkien vuosien harjoitus oli tehnyt hänen luonteensa melkein tahdottoman myöntyväiseksi. Christina Alberta huomasi voivansa hyvin laajoissa rajoissa tehdä mitä hyvänsä, mikä häntä vain miellytti ja milloin hän vain tahtoi. Hän näki siis, ettei ollut erikoista kiirettä tehdä oikeastaan mitään. Kaikki muut näyttivät kiiruhtavan eteenpäin parittain kuin veitset ja haarukat. Hänen luonteelleen sopi olla erillään.
Ja maailma oli muuttunut. Tuo vanhan kodin hajoaminen, äidin kuolema, kaiken muun tarkastuksen puute, paitsi hänen uskovan, huomaamattoman isänsä harjoittama, oli nykäissyt hänet eteenpäin lapsuudesta kypsyyteen. Tähän saakka koti oli ollut kuin ikuinen, häviämätön laitos, josta lähdettiin ulos seikkailuille, jonne, tapahtuipa mitä hyvänsä, palattiin kuin merirosvo lepäämään, ja jossa käytiin vuoteeseen ja nukuttiin, niinkuin oli totuttukin nukkumaan, rauhassa, kenenkään uhkaamatta. Nyt he kumpainenkin, isä ja hän itse, olivat kuin taivasalla. Heillä ei ollut mitään paikkaa, minne sulkeutua, heille voisi tapahtua mitä hyvänsä, voisi tapahtua kuin puoliväkisellä. Hän itse saattoi nyt tehdä kaikkea, mitä halusi, se oli totta, mutta hän tunsi myös, että hänen nyt oli vastattava arvaamattomistakin seurauksista.
Niinpä Christina Alberta huolimatta uudesta, rajattomasta vapaudestaan huomasi, että hän ei mennyt Lontooseen useammin kuin äitinsäkään eläessä. Monet hänen mieluisimmista ystävistään olivat poissa lomalla, ja hän huomasi, että hänen isänsä oli tavattoman mielenkiintoinen seuratoveri. Joka kerran kun tytär palasi hänen luokseen, näytti isä kuin kasvaneelta, väriltään ja olennoltaan entistä kiinteämmältä. Hän muistutti käytännöllisen biologian koetta (Tavernerin koulun ajoilta), kuinka otetaan kuivattu papu, pistetään se lämpimään veteen ja seurataan sen kehitystä sen ollessa lämmön ja kosteuden alaisena. Se itää, ja hra Preemby iti.
Äiti oli pitänyt häntä kuivamassa melkein kaksikymmentä vuotta, mutta nyt hän iti, eikä kukaan voinut sanoa, mitä hänestä saattoi tulla.
Kolmas luku.
LONSDALEN TALLEISSA.
1.