»Tästä hetkestä sinä unohdat, alat unohtaa, mitä minä olen kertonut sinulle? Niinkuin minäkin haluan unohtaa sen?»
»Se käy hyvin pian, jos sinä itsekin haluat unohtaa sen. Se ei merkitsekään kerrassaan mitään. Huomaan nyt, ettei se merkitse kerrassaan mitään. Mutta miksi ihmeessä sinä haluat mennä naimisiin minun kanssani, Bobby? Mitä minussa on? Olen ruma, kömpelö, ikävä, mitätön. Minussa ei ole puhtautta, ei alttiutta.»
»Olet lakkaamatta viehättävä. Olet suora, näppärä ja loppumattoman kaunis.»
»Todellako, Bobby! Siitäkö sinusta näyttää?»
»Kyllä. Eikö käytökseni osoita…? Etkö tiedä?»
»Niin», sanoi hän totisesti, »luulen tietäväni.»
Tyttö seisahtui hänen eteensä kädet selän takana. He seisoivat paikoillaan katsellen toisiaan, ja Bobby sävähti aivankuin olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Tytön kasvot olivat vakavat ja tuskaiset, mutta kun hän näki Bobbyn ilmeen, puhkesi hän hymyyn. Hänen totisuutensa hävisi. Hän oli uudenlainen Christina Alberta. Hän tuli äkkiä niin hilpeäksi kuin suinkin ajatella voi, luottavaiseksi, arkailemattomaksi.
»Jos sinä suutelisit minua, juuri täällä, Busheypuistossa, niin pistettäisiinköhän meidät putkaan?»
Bobbysta oli ihmeellistä painaa hänet syliinsä. Bobbylle ilmaantui ihan uusi Christina Alberta. Christina Alberta noin kuuden tuuman päästä katsottuna, ällistyttävän kaunis Christina Alberta. Olisi saattanut luulla, ettei hän ollut elänyt muuta kuin Bobbyn rakkautta varten.
»Saat nyt oppia», sanoi Christina Alberta pienen hetken jälkeen.
»Teeppä se kaikki vielä kerran, Bobby. Kukaan ei näy katselevan…»