Bobby päästeli vastustelevia ääniä.
»En halua, että kukaan näkisi minun kasvavan koko ajan. Sinä katselisit minua aina, Bobby. Tiedän, että sinä katselisit.»
Bobbyn oli turha väittää vastaan. Kyllä hän katselisi.
»En uskonut, että asiat kääntyisivät tähän suuntaan, sitten kun olin päättänyt mennä naimisiin kanssasi. Tahdoin mennä naimisiin kanssasi, kun olin saanut itseni suostumaan siihen, vilpittömästi halusin. Tahdoin silloin pelottavasti olla lähellä jotakin, niin lähellä kuin mahdollista, saada suutelolta ja kuulla sanottavan: 'Niin, kas niin!’ ja pysyä siinä. Se oli minusta ihanaa. Bobby. Sinä olet suuri autuus minulle, Bobby. Surisin itseni hulluksi ilman sinua. Mutta kuinka lähelle toisiamme tulemmekaan rakastaessamme, ja kuinka kaukana kuitenkin olemme koko ajan! Kuinka me voimme tuntea toisiamme, kun tuskin tunnemme itseämmekään? Kun emme uskalla tuntea itseämme? Sinä olet niin kultainen, Bobby. Olet niin lämmin ja hyvä, että tuntuu epäkiitolliselta, kun en anna sinulle molempia käsiäni. Mutta minä en voi. Ehkä minä en olekaan mikään tavallinen terve nainen. Taikka minulle on tietämättäni tapahtunut jotakin. Ehkäpä elämä on pettänyt minua jollakin tavoin… Voi, en tiedä Bobby. Kaipaan jotakin ihmistä pelottavasti, kaipaan sinua pelottavasti ja kuitenkaan en ollenkaan halua sinua. Minun pitäisi pikemminkin olla kuollut kuin tuollainen naisellinen olento kuin Margaret Means. Jos tämä on avioliittoa…»
»Mutta arvelin», virkkoi Bobby, »kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut…»
»Ei.»
»Mutta minä odotan sinua kymmenen vuotta», sanoi Bobby, »jos sinä sattumalta muuttaisit mieltäsi.»
»Sinä olet kultaisin lohduttaja», sanoi Christina Alberta, mutta vaikeni äkkiä…
Ja sitten hän laski käsivartensa Bobbyn hartioille, painautui häneen ja puhkesi hurjaan, intohimoiseen itkuun.
»Kastelen vain sinut sen sijaan, että menisin naimisiin kanssasi», nyyhkytti tyttö ja naurahti. »Voi, Bobby rakas, minun oma rakkaani.»