»Mutta kuinka ne voisivat tavoittaa minut?» kuului Christina Albertan suusta itsepäisesti ja päättävästi. »Tiedän, että tuo on teidän uskonne», jatkoi hän. »Olette aina puhunut minulle siitä.» Bobbyn herkkä korva huomasi muutoksen hänen äänessään. »Muistatteko, kun ensimmäisen kerran juttelimme yhdessä? Muistatteko keskustelumme Lonsdalen talleissa? Silloin kun söimme yhdessä siinä italialaisessa ravintolassa? Sinä iltana. Juuri sen jälkeen kun olimme löytäneet toisemme.»
Löytäneet toisemme?
»Mutta silloin en saattanut käsittää, että uskonne tarkoitti kaikkea tuota rajoittumista, uhrautuvaisuutta ja hienotuntoisuutta, kuten minusta nyt näyttää. Luulin, että se oli jotakin voimakasta ja rohkeaa. En käsittänyt sen — luonteenlaatua. Mutta sen jälkeen olemme väittelemistämme väitelleet näistä asioista. Sinä iltana Kewin puistossa, sinä iltana, kun veitte minut kävelemään Shereen. Silloin puhuimme kaikki valmiiksi. Miksi meidän taas pitäisi väitellä? Minä myönsin — mitä muuta voin tehdä kuin myöntää? — ja pian olen sargonilainen niinkuin tekin ja Paul. Mutta en tänä kesänä. En vielä. Tänä iltana — tänä ihmeellisenä ensimmäisenä kesäiltana. Tänä iltana kapinoin minä kaikkea luopumista vastaan, kaikkea yksilön oikeuksien rajoittamista vastaan toisenkäden asioilla. Tulen mahdottomaksi ja kummalliseksi. Viimeistä kertaa. Haluan maailman tähdistä alkaen aina merenpohjaan saakka itselleni, omalle nälkäiselle itselleni. Ja kaiken niitten välillä, kaiken kauniin niitten välillä. Rakkauden… Siinä kaikki.»
Bobbyn sielun peiliin ilmestyi kysymyksiä ja katosi taas. Mistä Christina Alberta oli luopunut? Mistä hän aikoi luopua? Olivatko hänen korvansa pettäneet hänet, vai oliko Devizes sanonut hänelle »rakkaani»? Margaret Meansin ja kaikkien olosuhteiden edessä tuntui Bobbysta siltä, että Devizes olisi viimeinen henkilö, jonka pitäisi sanoa Christina Albertalle »rakkaani». Ja mitä tuo yksilön oikeuksien rajoittaminen tarkoitti. Oliko se vain kielenkäytön häpeämätöntä selvyyttä, hirmuinen tunnustus, tai jotakin sellaista, mitä hän ei käsittänyt?
Nti Lambone liikahteli levottomasti.
Näytti siltä kuin Christina Alberta olisi ollut pahan hengen vallassa.
»Helkkariin kaikki luopuminen», sanoi hän katkeran ivallisesti.
He näyttivät istuvan jonkun hetken syvässä hiljaisuudessa, ja sitten alkoi satakieli laulaa hyvin kuuluvasti.
6.
»Minusta tuntuu, että alkaa tulla hiukan kylmähkö», sanoi nti Lambone kesken hiljaisuutta.
»Täällä on niin kaunista», sanoi nti Means, jolla oli lämmin nti
Lambonen huivin sisällä. »Hyvin kaunista.»