»Jatkakaa», sanoi Christina Alberta, »kurittakaa minua, kurittakaa.»
Bobbysta tuntui siltä kuin hänen äänessään olisi ollut kyyneleitä.
»Mutta te olette niin nuori, rakkaani», sanoi Devizes.
Rakkaani!
»En niinkään nuori. En ollenkaan niin nuori», huudahti Christina Alberta. »Vaikka eläisin kahdeksankymmenen ikäiseksi, niin kykenenkö sittenkään tuntemaan enempää kuin nyt tunnen? Miksi tahdotte nykyään aina kohdella minua lapsena?»
»Tunne ei ole ainoa mittapuu», vastasi Devizes. »Nytkin, tänä iltana, te puhutte sellaista, jota ette usko. Te ette ole itsekäs seikkailijatar. Te katselette monia asioita yksipuolisesti. Väitätte esimerkiksi olevanne kommunisti.»
»Niin, vain lyödäkseni jotakin kappaleiksi», sanoi Christina Alberta, »vain lyödäkseni kaikki kappaleiksi.»
»Ettepä. Sanotte niin minulle tänään, mutta puhuitte aikaisemmin toisin. Tahdotte päinvastoin säilyttää maailman. Haluatte auttaa yhteistä asiaa eteenpäin. Teillä on intohimoinen halu tietää tieteellinen totuus. No niin, tiede ja yleiset asiat eivät auta teitä puolustamaan omaa yksilöllisyyttänne. Te olette pakostakin kokonaisuuden osa ja ette voi olla kokonaisuus yksinänne. Huomaatte jo nyt, että te ette voi olla erillänne mainitsemistani asioista. Ne ottavat teidät valtoihinsa yhä suuremmassa määrässä, pidättepä siitä tai ette, koska ajan henki on sellainen. Niin meille kaikille käy. Pakoon ette pääse. Menneisyytemme, työmme, on etualalla elämässämme. Siihen täytyy ylpeyden ja seikkailuhalun alistua. Meidän on suljettava ja lukittava ovet kaikilta henkilökohtaisilta intohimoilta, jotka pyrkivät turmelemaan työmme. Panna salvat eteen ja jättää ne pois mielestämme, jättää ne toisarvoisiksi asioiksi. Tehkää työtä. Antakaa elämän suurten päämäärien ottaa teidät haltuunsa.»
»Tuo kaikki on hyvin kaunista.»
»Siinä onkin kaikki.»