»Mutta juuri erotus on ratkaiseva minuun nähden, eikä asian yleinen puoli. Rotu minussa ei ole minulle sen enempää kuin tanner, jota polen. Minä olen Christina Alberta, enkä nainen tai ihminen. Christina Albertana minä haluan, haluan ja haluan. Ja kun ovi paiskautuu kiinni mielikuvieni edessä, silloin päästän huudon vastalauseeksi. Miksi luopuisin tarkoituksestani, kun en voi saavuttaa sitä? Miksi ylpeillä luopumisesta ja välinpitämättömyydestä? Vihaan uhrautuvaisuuden aatetta. Mitä hyvää on tulla maailmaan Christina Albertana vain sen takia, että saa uhrata sen olemalla Christina Alberta? Mitä hyvää on olla erilainen kuin muut, jollei elääkseen erilaista elämää?»
Nti Lambone puuttui odottamatta puheeseen. »Naisen koko elämä on pitkää uhrautumista», sanoi hän.
Syntyi hiljaisuus.
»Mutta onhan meillä nyt äänioikeus», sanoi Christina Alberta jokseenkin ajattelemattomasti. »Miksi naisen elämä on uhrautumista?»
»Ajatelkaa lapsia, joita synnytämme», sanoi nti Lambone tukahtuneella äänellä.
»Kaikkea!» sanoi Christina Alberta ja tukahutti jonkun sopimattoman huomautuksen.
»Merkillisin ilmiö meissä», puuttui hän taas puhumaan hiljaisuuden jälkeen, »merkillisin seikka naisessa, sellaisena kuin hän kerran on, on se, että tuskin kukaan meistä näyttää haluavan lapsia. Suuri osa meistä ei haluakaan. Nyt kun olen alkanut oppia jotakin biologiasta, huomaan, kuinka merkillistä se on. Olentoina, joitten erikoistehtävänä on lasten synnyttäminen, meitä pitäisi jäytää halun saada lapsia. Itseasiassa useimmat nykyaikaiset naiset tekevät kaikkensa, etteivät saisi lapsia. Me uneksimme niistä. Minusta ne ovat kuin parvi kätkettyjä kääpiöitä, jotka ovat valmiit hyökkäämään kimppuuni ja tekemään lopun koko olemassaolostani. Se ei johdu vain siitä, etten halua niitä, vaan siitä, että suorastaan pelkään niitä. Rakkautta me haluamme, ehkä. Monet meistä haluavat, hurjasti. Tahdomme rakastaa ja tahdomme, että meitä rakastetaan — päästä jonkun lähelle, jonkun luo. Sekin on petosta, pelkään minä. Joku luonnon ilkeistä piloista. Se on kaikki petosta. Hän katoaa — hän ei ole milloinkaan ollut täällä. Entisissä olosuhteissa sillä oli etunsa, luonto sai tarvitsemansa lapset. Mutta me emme ajattele lapsia. Me emme halua ajatella niitä. Siinä se on! Ja kuitenkaan ei lapsi riistä naiselta hänen itseharrastustaan, se vain laajentaa ja voimistaa sitä. Olen tuntenut älykkäitä nuoria naisia, jotka ovat menneet naimisiin ja saaneet lapsia, mutta kun lapsi tuli, haihtui heidän järkensä. Heistä tuli vaisto-olentoja, jotka puuhailivat riepujen parissa. Saattaisin kirkaista sellaista ajatellessani. Niin, olen yksinkertaisesti ja pelkästään egoisti. Olen Christina Alberta yksistään ja ainoastaan. En ole Sargon. Kieltäydyn ehdottomasti tuosta joku- ei kukaan-pelistä.»
»Mutta tuo saattaa kuitenkin olla vain rajoitettu kausi kehityksessänne», sanoi Devizes.
»Se on ainoa, jonka minä tiedän.»
»Se on selvää. Mutta vakuutan teille, Christina Alberta, että tuo teidän kumouksenne ja kapinanne on vain kehityskausi. Te puhutte kapinasta ja itsekkyydestä ja anarkismista niinkuin terve lapsi huutaa saadakseen ilmaa keuhkoihinsa ja päästäkseen vanhasta, tukahtuneesta. Lapsi ei tiedä, miksi se huutaa, ja sen aivoissa saattaa ollakin joku pikkuinen suru.»